Valtava ry/Firebox

Kuten parin vuoden takaisella Turhuudesta -levytyksellään, myös pitkäsoitollaan Helsinkiläinen nelikko soittaa teatraalista ja mahtipontista suomenkielistä raskaahkoa rockia jossa proge kohtaa kotimaisen melankolian. Eniten mielipiteitä jakava tekijä on taatusti Ari Nymanin kohtalokkaaseen ”sankarihevi”-värinään taipuvainen lauluääni. Itselleni venytys-uikutus menee hetkittäin yli, mutta muutaman kuuntelun jälkeen fraseeraukseen alkaa taas tottua. Edellistä raskauttavampi tekijä tuntuu olevan sanoituksien melkoinen diibadaaba – sisällön puute. Toki orkesteri itsekin kertoo pyrkivänsä tunnelmamaalaukseen ja enemmänkin mielikuvien luomiseen kuin tarinankerrontaan. Mutta täytyy silti sanoa, että kun kuuntelee rauhallisesti unelmoivasta isoihin korkeuksiin kapuavaa Tänään on niin kylmä -teosta, tulee mieleen kovasti CMX:n progeimmat slovarit, ilman Yrjänän karismaattista runonkerrontaa. Toki pääasiassa kahdella kitaralla ja rytmiryhmällä luoduksi musiikiksi Valtava onnistuu luomaan melko omaperäisen ja moneen suuntaan kurkottavan keitoksen. Samaa soppaa on Valtavan treeneissä hämmennetty sen verran määrätietoisesti, että viimeistään Täältä näen kaiken –pitkäsoitto esittelee melko valmiin aterian. Tai vähintään kuumana höyryävän alkuruoan, jonka jälkeen siirrytään luontevasti pääruoan kimppuun.

Unelmoivan kaihoisalla alulla starttaava Ylistyslaulu nostaa kerrossa mukaan bändiä leimaavan, säröllä syleilevän raskaan poljennon. Progemaailmoissa pyörteilevä Neidon liehittely tuo mukanaan mukavaa synkistelevän romanttista kieroutta, akustinen Kadonneen aarteen metsästäjiä on taas niin slovari-CMX:ää että... varsinkin säkeessään. Tarttuvasti nykivä Yksi ja 1 ainoa tuo mukanaan jykevän raskaan riffittelyn vastakohtana hiipivän hiljaisille väliosille. Loppulevyn raidoista voisi mainita vielä heleästi uneen silittelevän Kehtolaulun, joka on selkeästi levyn iloisin kappale Aki Rintamäen YUP:n musiikillisia leikittelyjä mieleennostavilla kosketinkuvioilla. Myös levyn nimen sisällään pitävä Ohikulkija, raskaasti jyräävä Jaggarnath sekä ennakkosinglenä kuulijoita valmistellut Verenpurkauma säröjunnauksineen toimivat omalla mahtipontisella tavallaan. Sinkkubiisi esittelee oivasti nelikon taidon vaihtaa kevyemmän vaihteen silmään, menettämättä silti tippaakaan ”valtavuudestaan” . Jyrään siirrytään jälleen taitavasti, biisinkasvatustaito on hyvin hanskassa. Tiukasti juokseva DNA sekä orkestroitu Alku päättävät tämän monipuolisen ja lopulta yllättävän tyylikkään musiikkiteoksen.

Kuunnelkaatten tämä levy useampaan kertaan. Täältä näen kaiken vaatii nimittäin hiukan paneutumista, ensikuuntelun jälkeen olin itse lähes epätoivon partaalla. Noin viiden kuuntelun jälkeen en enää ihan suoraan lähtisi ohittamaan Valtavaa olankohautuksella. Soitosta arvosana nousee lopulta jopa neljään tähteen, sanoituksien takia jäädään kuitenkin vielä keskikastiin.