Taannoin Semifinalissa Club Discoma illan kruunannut tamperelainen UltraNoir soittaa sangen tummaa uuden aallon goottipainoitteista kitararockia, joka rumpukoneineen ja koskettimineen lähentelee jo synapoppia. Bändin soundissa ensimmäisten levyjensä aikainen Cure ja aina yhtä vakuuttava Joy Division kohtaavat uudempien vuosikymmenten ilmaisun, muodostaen näin oman uniikin sekoituksensa.

EP:n kolmesta biisistä ensimmäisenä kuultava Angst Macht Frei starttaa, kuten livenäkin, lyhyellä Prisoner tv-sarjasta napatulla samplella. Biisin kylmän kalskahtava ja nihilistinen äänimaisema on minimalistisessa kovuudessaan uskomattoman tehokas. Kun vokalisti Antonin ilmaisu vielä tihkuu lakoniaa ja ironiaa iskee biisi yhä vain syvemmälle. Toisena soiva tummemmalla tavalla rauhallisempi Schoolboy Deathwish lähteekin sitten aivan eri suuntaan. Biisin alakuloisista kuvioista nousee mieleen varhainen New Order, ajalta ennen kuin kyseinen yhtye muuttui pophitti-automaatiksi ja lensi jonnekin missä aurinko paistaa aivan liian usein. Päätöksenä soiva, lähes seitsenminuuttinen Why Can’t We Believe We Can’t Be Loved? ei yllä ihan edeltäjiensä tasolle. Ensinnäkin raita on eväisiinsä nähden aivan liian pitkä ja toisekseen se kuulostaa jotenkin keskeneräisen tuntuiselta. Hyviä elementtejä kyllä löytyy, mutta niiden keskinäiset suhteet tuntuvat olevan hieman pielessä.

Jos äänimaisema on haastava ja vaativa, eivät lyriikatkaan helpolla päästä. Antonin asianmukaisen brittiläisellä tyylillä syytämät rivit kertovat hyvinkin suorin vertauksin ja kielikuvin turhautumisesta, vihasta, surusta sekä paljon muustakin. Huolimatta raskaista aiheista bändi ei kuitenkaan sorru paasaamiseen tai turhaan alleviivaamiseen, ja näin sanoma tehostuu vain entisestään. But The All Can’t Be Lovedin suurimmaksi puutteeksi koituu sen kovin lyhyt kesto. Kolme biisiä antaa paljon lupauksia, jos jättääkin samalla runsaasti arvailtavaa.