Nick Cave & The Bad Seeds: B-Sides & Rarities

EMI

Viimevuotinen Abattoir Blues/The Lyre Of Orpheus oli verevin Nick Cave-albumi miesmuistiin, ja nyt hemmottelu jatkuu jo puitteiltaan pys�ytt�v�ll� kokoelmalla: kolme levy�, 56 biisi�, pelkistetyn tyylik�s pahvikotelo. Vain Blixa Bargeld-ker�ilytarra puuttuu.

No, �skeinen ei ehk� ollut aivan asianmukaista, sill� tripla loistaa nimenomaan musiikillaan - ja parempi olisikin, koska kaikki kokoelmilta yleens� kaivatut krumeluurit kuten historiikit ja biisikommentaarit on j�tetty sivuun. Toisaalta niit� ei edes osaa kaivata, onhan The Bad Seeds yksi harvoista huippub�ndeist�, joiden virtuositeettiin on aina kuulunut olennaisena osana my�s tietty v�h�eleisyys. Itse asiassa yksi kokoelman suurimmista ansioista onkin siin�, kuinka kattavasti se kuvaa Bad Seedsin kehityst� ja eri puolia. Yhtyeen venymiskyky� rikkaista balladeista karuihin blues-mutaatioihin paketti dokumentoi jopa niin vastaanpanemattomalla tavalla, ett� siit� muodostuva kokonaiskuva taitaa olla monin verroin todenmukaisempi kuin muutaman vuoden takaisella Best of-tuplalla.

Ent� sitten itse saarnamies? Sanokaa mit� sanotte, mutta vuosina 1990-95 planeettamme suurin artisti ei ollut Madonna, Michael Jackson tai Juice vaan Nick Cave. Ainakin minulle. Uransa taiteellisessa huippukohdassa Cavelta onnistui nimitt�in kaikki muukin kuin soolouran ja b�ndi-integriteetin luominen saman kokoonpanon suojissa (mik� sek��n ei ole kehno saavutus). Kohtalokasta tunnelmointia, tulista vimmaa, outlaw-meininki� ja mustaa huumoria sek� imagossaan ett� musiikissaan yhdistellyt Australian synkk� poika teki per�kk�in kolme erinomaista studiolevy� ja saavutti lopulta my�s kaupallista menestyst� Kylie Minoguen kanssa esitetyll� singlell� Where The Wild Roses Grow. Mutta t�m�nh�n te kaikki tiesittekin?

Jokaiselle Nick Caven yst�v�lle B-sides & Rarities on tietenkin massiivisuudessaan pakkohankinta, kokonaisuus, johon voi ja t�ytyy todella uppoutua. Suurin piirtein kronologisesti etenev�n triplan vieh�tysvoimaa kuvaa hyvin se, ett� l�hesk��n kaikki kappaleet eiv�t ole v�ltt�m�tt� vahvoja omillaan, mutta t�ss� yhteydess� jokainen puolustaa paikkaansa. Markkinalause B-sidesista Nick Caven omana suosikkilevyn� saattaakin pit�� hyvin paikkansa. Pelkk�� musiikkia kuuntelemalla rivien v�list� paljastuu vanhalle diggarillekin koko ajan uutta, Caven julistavan baritonin keriess� kuuntelijakaritsan villoja kuin vastateroitettu partaveitsi.

Kohokohtia on tietenkin valtavasti. Jo Good Son-vinyylin mukana tulleet akustiset versiota Tender Preyn �ss�biiseist� ovat pit�neet pintansa aivan yht� hyvin kuin originaalit, covereissa on potkua vaikka niit� on tehty uhkarohkeasti koskemattoman luokan klassikoistakin (Neil Youngin Helpless, Leonard Cohenin Tower Of Song) ja jopa kieli poskessa improvisoitu h�r�ilykappale kuten That�s What Jazz Is To Me osuu maaliin. Puhumattakaan Good Sonin loistavasta sessiobiisist� The Train Song, Conway Savegen hauraasti tulkitsemasta trad. klassikosta The Willow Garden tai The Boatman�s Call -aikojen b-puolista, jotka ovat melkein laadukkaampia kuin hieman v�s�ht�neen emolevyn materiaali. Kuriositeeteista erikoisimpiin kuuluu Where The Wild Roses Grow, jossa Blixa Bargeld hempeilee Kylien osuudet tavalla, joka ei j�t� kylm�ksi - piti suoritusta sitten pelottavana tai koskettavana.

Eik�h�n asia olisi tullut maltillisemmallakin alleviivauksella selv�ksi: t�st� ei kokoelma juuri parane. The Murder Balladsin j�lkeen Nick Caven meriitit painottuivat pitk��n teksteihin - musiikin ollessa pahimmillaan jopa tyls�� - mutta kahden hienon julkaisun (ja siis per�ti viiden levyn!) j�lkeen omakin Cave-intoiluni on melkein entisell� tasolla. Eik� se ole ihan v�h�n.