Parlophone

Pet Shop Boys ei ole ikinä kuulunut varsinaisiin suosikkeihini, vaikka muistankin hämärästi diggailleeni It’s A Siniä ala-asteen limudiskoissa cirka 1988. Hieman salaa toki, olihan tuonhetkinen oikea musiikkimakuni osastolla Iron Maiden – Anthrax - Mötley Crue jne… Sen jälkeinen PSB-tuotanto on minulta mennyt sinkkuhittejä lukuunottamatta ohi korvien, enkä tämänkään jälkeen näe mitään syytä siihen tutustua siihen sen tarkemmin. Vuonna 2002 Pet Shop Boys on nimittäin valitettavan väsähtänyt yhtye, kaukana innovatiivisuudesta ja tekemisen riemusta. Kankeaa ja ilotonta AOR-poppia ilman oikeita mausteita tai edes rohkeita soundikokeiluja.

Releasen täkyksi asetettu Home And Dry sai minut alunperin hieman kiinnostumaan tästä levystä. New Order-tyyppinen fiilistely onkin ehdottomasti pitkäsoiton muistettavinta antia, vaikka todellisesta täysosumasta ollaankin ihan reilun matkan päässä. Edes yhtään ratkiriemukasta gay-anthemia (vrt. Go West, New York City Boys) ei Tennant-Lowe-kaksikko ole saanut loihdittua – onko sitten uhkaavasti lähestyvä keski-ikä vienyt terävimmän särmän duon ilmaisusta?

Viimeistään tällä levyllä Pet Shop Boys liittyy alati kasvavaan has-been-joukkioon, joka koki sekä taiteellisen että kaupallisen huippuhetkensä 80-luvun riemunkirjavina vuosina. Releasen kaltaiset joutsenlaulut saavat kyseenalaistamaan vanhenevien musiikintekijöiden todellisia motiiveja (=rahat pois vielä kun nimi on edes hatarasti levyjä ostavan sukupolven muistissa).