Pet Shop Boys: Alternative, 1995
13.03.2007
Käsite "b-puoli" on peräisin 50-luvulta, vinyylisinglen alkutaipaleelta: kun seitsentuumaisen a-puolelta löytyi varsinainen, hitiksi tarkoitettu biisi, piti toiselle puolellekin lykätä jotain - mutta usein tätä raitaa ei löytynyt mahdolliselta albumijulkaisultakaan, vaan se saattoi olla erilainen versio a-puolen kappaleesta, livenauhoitus, tai albumisessioiden ylijäämäkamaa. Kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana jotkut artistit ovat kuitenkin nähneet b-puolessa tilaisuuden poiketa totutusta kaavasta, seikkailla hieman, tai julkaista albumikokonaisuuteen sopimattomat, mutta laadukkaina pitämänsä biisit. Esimerkiksi CMX on omaksunut viime vuosina tavan nauhoittaa b-puoliksi tulevat kappaleet ex tempore, nollasta sen mukaan mitä studiossa tulee mieleen. Yllättäen, kun tällä metodilla tehdyistä biiseistä koostettiin yhtyeen toisen kokoelmaboksin Uraani-levy, muodostivatkin ne vahvan ja eheän kokonaisuuden.
Tämän artikkelin aiheena on kuitenkin Pet Shop Boysin vuonna 1995 julkaisema kahden levyn kokoelma b-puolia, Alternative. Sen kolmestakymmenestä raidasta vanhin ilmestyi yhtyeen klassisen West End Girls -singlen kääntöpuolena, ja uusimmat ovat koosteen julkaisua edeltäneiltä vuosilta. Lähes kronologisesti järjestetyn paketin mukana voi siis kulkea läpi yhtyeen kehityskaaren - mutta vaihtoehtoisen sellaisen. Kokoelman ensipainoksen mukana tulleessa kirjasessa Neil Tennant ja Chris Lowe vielä kommentoivat itse kutakin raitaa, ja tulevat samalla puhuneeksi paljon juuri b-puolen roolista: kuten että monet niistä tehtiin nimenomaan tietyn a-puolen kanssa paritettavaksi, ja saattavat siksi noudatella sen tempoa ja soinnutusta - tai sitten pyrittiin vain samanlaiseen yleissoundiin. Jotkut kappaleet taas "alennettiin" b-puoliksi sanoitusten henkilökohtaisemman luonteen vuoksi. Mutta Lowe myös sanoo suoraan heidän käyttäneen b-puolten tekemistä tilaisuutena opetella puolisalaa erilaisia tuotantotekniikoita, samaan aikaan tiedostaen, että osa heidän faneistaan hankki singlet käsiinsä juuri niiden kääntöpuolen vuoksi.
Alternative ei olisi kuitenkaan niin kertakaikkisen nautittava paketti, ellei suurin osa sen biiseistä olisi yksinkertaisesti hyviä. Ykköslevyn avaa tiukkaakin tiukempi tanssiraita In the Night. Kun kappaletta levytettiin, studioinsinööri kuvitteli sen olevan single, ja piti yhtyettä hulluna, kun he kertoivat laittavansa a-puolelle puolikakofonisen Opportunitiesin. Sitä seuraavien biisien voi kuvitella herättäneen samanlaisia tuntemuksia: A Man Could Get Arrested, That's My Impression ja Was That What It Was ovat kaikki täydellisiä pop-biisejä, joiden vaivaton tarttuvuus ja tanssittavuus alleviivaavat, kuinka harvinaislaatuisen lahjakkaita visionäärejä Tennant ja Lowe alkutaipaleellaan olivat. Kappaleiden luonne b-puolina käy ilmi niiden kevyestä luonnosmaisuudesta, kaikkea ei ole mietitty aivan loppuun asti, ja viimeistään kun yrittää kuvitella niiden sijoittamista Please-levylle. Huolimatta maineestaan diskoaktina Pet Shop Boysin albumit ovat alusta asti olleet hyvin tasapainotettuja kokonaisuuksia. Niin järkyttävää kuin se onkin, Alternativelle ovat päätyneet ylijäämät, jollaisia moni yhtye ei saa eläissään aikaan, mutta jotka eivät mahtuneet "petsareiden" taiteellisesti kunnianhimoisille albumeille. Mutta myös yllämainittu seikkailuaspekti tulee niissä esiin: esimerkiksi Paninaro on Lowen yksin tekemä (ja laulama!) biisi, ja sitä seuraava Jack the Lad vastaavasti Tennantin. Tämä jälkimmäinen onkin yksi paketin vaikuttavimpia raitoja, täynnä yhtyeelle leimallista hiljaista, uhkaavaa älykkyyttä. Tyylillisiä kokeiluitakin löytyy: kun Chris oli kerran sattunut hankkimaan TB-303:n, kokeili hän tehdä acidhouse-biisin The Sound of Atom Splitting - joka ei kuulosta pätkääkään konventionaaliselta acid houselta!
Kakkoslevyllä voi helpommin seurata, kuinka b-puolet heijastelevat yhtyeen julkisempaa uraa. Duon levyttäessä vakavamielisintä albumiaan Behaviouria voi heillä arvella olleen tarve kanavoida räiskyvämmät ideansa muualle, ja It Must Be Obvious, Bet She's Not Your Girlfriend, Losing My Mind ja Miserabilism ovatkin kokoelman pirteintä päätä. Veryn aikaan kappaleet taas mukailevat enemmän yhtyeen tuolloin omaksumaa kirkasta, isoäänistä soundia, kuten torvilla ja kuoroilla höystetty Shameless ja funkkaava Too Many People. Ihmeellisiä poikkeamia taas edustaa mm. versio Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin What Keeps Mankind Alivesta. Alternative ei kuitenkaan ole kaikenkattava kokoelma, eivätkä Pet Shop Boysin uran kaikki albumien ulkopuoliset raidat sille mahtuisikaan. Joku voisi kaivata sille esimerkiksi Veryn joidenkin painosten bonuslevynä julkaistun Relentless-kiekon kuutta mainiota biisiä, mutta itse en usko että nämä selvästi oman, temaattisen kokonaisuutensa muodostavat kappaleet olisivat istuneet osaksi tätä runsaudensarvea, jossa kokonaisuus muodostuu kirjosta, ja jokainen raita on pieni yllätys. Lopulta koko kuvion voi kääntää ylösalaisin. Vaikka Pet Shop Boys olisi julkaissut vain Alternativelle päätyneitä raitoja, olisivat he olleet varmasti yksi 80-luvun menestyneimpiä yhtyeitä. Tässä tapauksessa kuuntelisimme ehkä nyt kokoelmaa, jolle olisi kasattu sellaisia yllättäviä vetoja kuin Being Boring tai mainittu Opportunities. Tämän täytyy olla yksi klassikkoyhtyeen tuntomerkeistä: että siitä voitaisiin kertoa useampi, yhtälailla merkittävä tarina.
Vinyylisinglen korvautuminen cd-singlellä ei tappanut b-puolta, vaan monissa tapauksissa niitä saattoi ilmestyä johtobiisin jatkoksi useampikin kappale. Nyt, kun nettisinglestä povataan tulevaisuuden formaattia, näyttää b-puolen kohtalo uhkaavammalta: bittivirrassa ei ole luontevaa koloa, joka huutaisi täyttämään itsensä. Jos tämä johtaa näiden hiomattomien timanttien katoamiseen, menettää pop-musiikki jälleen yhden yllättävistä, virkistävistä puolistaan.
Teksti: Mikko Heimola, potretit: Eric Watson
