• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Franz Ferdinand: You Could Have It So Much Better

Domino

On pelkästään positiivista, ettei Franz Ferdinandin kakkoslevyn ympärille muodostunut aivan odotetunlaista mediahössötystä. Tuoreimmat bändiä koskevat artikkelit ja You Could Have It So Much Better-levyn arviot ovat kiitettävästi keskittyneet vain ja ainostaan siihen pääasiaan, eli musiikkiin. Tällä kertaa nelikon harteille ole enää lähdetty rakentelemaan mitään utopistisia ”rockin pelastaja”-pilvilinnoja. Yksi seikka levyn saamissa kritiikeissä – varsinkin kotimaisissa – on kuitenkin pistänyt pahasti silmääni. Toteamukset siitä että skottibändi ”on toistanut debyyttinsä menestyskaavan” tai että se on ”kirjoittanut Take Me Outin kolme kertaa uudelleen” eivät voi perustua muuhun kuin liian kevyen luokan perehdyttämiseen, sillä totuus on kaukana tästä. Franz Ferdinand on tehnyt iskevän ja hitikkään, mutta myös sävykkään ja monipuolisen rock-teoksen, jolla se osoittaa uudistuneensa – jopa enemmän kuin kukaan olisi uskonut. Todisteisiin palataan myöhemmin.

Pelinavaus on ennen kaikkea tehokas. The Fallen on yllättävän suorasti rokkaava siivu ja samalla myös ensimmäinen vihjaus siitä, että Franz Ferdinand on opetellut reprtuaariinsa uusiakin temppuja. Kertosäkeen melodiankulku ja nykivä takapotkuisuus ovat kuitenkin tuttua kauraa, kuten myös single Do You Want To kokonaisuudessaan. Kyseinen biisi onkin levyn ainoa todella stereotyyppinen FF-veto ja samalla varmin syyllinen useimpiin alussa viitattuihin kritiikkeihin. Kun kuulin kappaleen ensi kertaa, en lämmennyt. Nyt, kun olen kuunnellut kappaleen yli kaksikymmentä kertaa, on olo yhä viileä. Jos näitä nytkytyksiä olisi levyllinen, olisi tuomio ollut selvästi julmempi.

Mitä pidemmälle You Could Have It So Much Better etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei Franzit ole fakkiutuneet pelkiksi hitinmetsästäjiksi. Walk Away osoittaa että bändi pystyy kirjoittamaan hienoimpia kitara-popin klassikoita syleilevän kappaleen, kuulostaen silti vahvasti omaperäiseltä. Teko, johon esimerkiksi Oasis ei urallaan kertaakaan pystynyt. Raivoisa Evil And A Heathen on puolestaan biisi, joka ajan kuluessa vain jatkaa kasvuaan. Perinteinen kaunopop on tästä kaukana, komppinsa ja räkäisyytensä puolesta lähimmät vertailut voisi heittää jopa kotoiseen Soul Tattoohon asti. Kuunnelkaapa biisi peräkkäin vaikkapa ST:n Scarecrow Jimmyn kanssa, niin huomaatte ettei ero ei ole kovinkaan suuri.

Merkittävin ero vanhaan on silti pienimuotoisten balladien esiinmarssi. Paperilla idea kuulosti hieman arveluttavalta, mutta toteutus on kypsä ja luonteva. Pääosin akustiseen ilmaisuun pohjautuvat biisit sopivat bändin palettiin hämmästyttävän hyvin, sillä olin pitänyt sähköistä ja kulmikasta soundia FF:n selkärankana. Eleanor Put Your Boots On ja Fade Together ovat kuitenkin niin hienoja tekeleitä, etten enää ole varma.

Franzien uudistuminen ei siis ole jäänyt puheiden tasolle. Vanhojen fanien ei silti tarvitse missään nimessä huolestua, sillä kyllä tämän keitoksen uskoisi uppoavan debyyttiin mieltyneillekin.

Kommenttien keskiarvo:

dbgirl kommentoi 15.03.2007:

Pisteet:

Ennen kuin olen edes pistänyt levyn soimaan, levynkansi herättää mielenkiinnon. Tyylikäs ja omaperäinen, ei mikään tylsä bändikuva.

Levyn aloittava aloittaa reippaasti ja kierosti. Sekä musiikillisesti että lyyrisesti. Tätä seuraava hieman pudottaa maahan, on tylsä peruspop/rockrenkutus, vaikka ei mikään huono silti ole. Jotain koukuttavia juttuja siinäkin on. Tämän biisin musavideo on onneksi yllättävä ja hauska. sitten onnistuu jälleen. Jälleen reipas ja kiero ote. on rauhallinen ja kauniin melodinen biisi. "I love the sound of you walking away"-säe kuitenkin tuo lämpöisyyteen jäätävää ironiaa. on rautalankaa modernilla ja punkmaisella otteella. Iskee päähän lekalla, mutta ei aiheuta negatiivisia musiikillisia kuhmuja. on hieman iskelmänoloinen ja kaunismelodinen. on rauhallinen ja beatlesmainen sekä loureedmainen, todella kaunismelodinen pianoballadi. Valitettavasti seuraavaksi tulee yhdentekevät neljä biisiä ( [vaihtelevatempoinen], , [jossa on mielenkiintoinen laulutapa ja kitara], levyn nimikkobiisi [jossa laulaja kuulostaa hetkittäin pelottavasti Iggy Popilta]) jotka eivät kuitenkaan ole mitään huonoja biisejä, ne vain ovat hieman liian tavanomaisia. Onneksi levyn päättävät iki-ihanat ja . Ensinmainitussa on kaunis akustinen kitara pianon kera. Kaunistunnelmainen. Viimeksimainittu saa tanssijalan vipattamaan oikein kunnolla! Selkeästi omaperäinen biisi, jossa on myös nerokkaat sanat. Iskevä rytmi. Loppu kuitenkin yllättää täysin. Mutta sitäpä en kerrokaan...saatte kuunnella aivan itse!