EMI

Kuten hieman aavistelinkin, magia islantilaisen Sigur Rosin ympäriltä alkaa vähitellen kaikota. Kun bändin hämmästyttävä kakkoslevy Agaetis Byrjun (2000) ilmestyi, oli se populaarimusiikin kentällä jotain täysin uutta. Itse asiassa levyn tai koko Sigur Rosin luokitteleminen popmusiikiksi oli jotakuinkin arveluttavaa, yhtä paljon oikeutta sille olisi tehnyt sijoittaminen klassisen musiikin - ja/tai new agen-kategorioihin. Sigur Rosin maineen sementoinut ()-levy (2002) jäi itselleni hyvin etäiseksi, pääasiallisesti minimalistisuutensa vuoksi. Aivan kuin yhtye olisi halunnut jättää kyseiseltä teokselta pois kaikki musiikilliset peruselementit ja korvata se luonnon äänillä ja päällekäyvällä instrumentaatiolla. Tässä rytäkässä tunnistettavat melodiat, normaalit soinnutukset ja rakenteet saivat kyytiä. Haastavaa, uutta ja kaikin puolin kunnioitettavaa, mutta silti liian hahmotonta makuuni.

Takk on Sigur Rosin paluu Agaetis Byrjunin maailmaan. Ja vieläpä ihan mitat täyttävä sellainen, mutta luonnollisesti siltä puuttuu kaikki se ensi kohtaamisen jännittävyys ja taianomaisuus, joka teki Agaetis Byrjunista (toivottavasti) ikuisesti elävän klassikon. Levyn häiritsevimmäksi seikaksi nouseekin se tosiasia, että Sigur Ros on suhteellisen lyhyessä ajassa onnistunut jäämään oma soundinsa vangiksi. Sen tunnistettavuus on parilla-kolmella levyllä hioutunut siihen pisteeseen, että kaikki vähänkään radikaalit suunnanmuutokset ovat käyneet mahdottomiksi. Toki, yhtye saa puolestani jatkaa kritiikittömän fanijoukkonsa ruokintaa vanhoillakin eväillä, mutta kunnianhimoisten ja lahjakkaiden muusikkojen ei tähän tulisi tyytyä. Kun kyse on rajojen venyttämisestä, paikoin jopa etsimisestä, tulisi kaikki hyväksi todetut ratkaisut heittää surutta romukoppaan. Valitettavasti näin tapahtuu vain muutamissa kappaleissa, joista paras esimerkki on tuomiopäivän sirkussoundeilla pelaava Se Lest.

En tahtoisi maalailla kauhukuvia, mutta on hyvin mahdollista että Agaetis Byrjun jää Sigur Rosin ainoksi todelliseksi voimannäytöksi. Ehkä luomistarmo kannattaisi jatkossa suunnata vaikka elokuvapuolelle, sillä yhtyeen huimaksi viritetty soundi olisi missä tahansa eeppisessä pätkässä rautaisaa valuuttaa. Tässä muodossaan – eli ilman visuaalista tukea - eteerisen jääfantasian aika on auttamatta ohi.