PIAS

Sigur Rosin kolmatta albumia eräät, minä etunenässä, odottivat vesi kielellä. Agaetis Byrjun, bändin paljon suitsutettu kakkosalbumi, ilmestyi kolmisen vuotta sitten, joten odotus on ollut verraten pitkä. Turha kai sanoa, että se kannatti. Sigur Rosin musiikki on niin omaleimaista, kummallistakin, että siihen on vaikea pettyä.

() on bändin uusi albumi, mutta uutta siinä on edeltäjäänsä nähden kansitaidetta lukuunottamatta varsin vähän. Melodinen, eteerinen ja kaunis avausraita kuten Agaetis Byrjunissakin, hautajaissaaton askelia imitoiva tempo läpi levyn ja sekunnin murto-osassa tunnistettava soundi, jossa leimaa antavana elementtinä sellon jousella soitettu kitara. Levyllä ei oikeastaan ole biisejä lainkaan, vaan ennemmin se on reilun tunnin mittainen sävellys, jossa tunnistettavia elementtejä on vielä Agaetis Byrjuniakin vähemmän. () on ehkä edeltäjäänsä hieman yhtenäisempi levy, vaikka yhtä lailla hieman ylipitkä, ja Ny Batterin kaltaisia laajempaakin yleisöä kosiskelevia paloja ei uutukaisella juuri ole.

Kuten sanottua, Sigur Rosin musiikkiin on vaikea pettyä, kun bändi on heikoimmillaankin tämän hetken vaihtoehtomusiikin mielenkiintoisinta antia. () pysyy loppuun asti kasassa hieman Agaetis Byrjunia paremmin, levyn viimeinen kappale lukeutuu bändin tuotannon ehdottomaan parhaimmistoon ja antaa toivottavasti suuntaa bändin tulevaisuudellekin. Tulevaisuudelle, joka kaikissa tapauksissa on valoisa ja eteerinen, kylmä, jäinen, vedenalainen ja kaunis. Tätä levyä ei tule laittaa soimaan kotibileiden alkajaisiksi, mutta pikkutuntien rauhalliseen, kemikaalihuuruiseen tunnelmaan keskustelu valaiden kanssa sopinee mainiosti. Paneutuvampi kuuntelu paljastaa rosoisen soundin alla suurta lahjakkuutta.