Pajula

Ratas on hyvä esimerkki siitä, että pitkäjänteisellä työllä ja omistautumisella tekemiselleen ei välttämättä tarvitse sen kummempia ulkopuolisia yhteistyökuvioita, jotta bändi saa äänitteitään julkaistuksi, keikkoja buukattua, studioaikaa ja niin edelleen. Pahat kielet voisivat toki todeta, että ehkä Rattaan musiikki ei ole tarpeeksi kiinnostavaa, jotta kukaan muu lähtisi herrojen tuotoksia julkaisemaan. Onneksi minä en rehellisesti ajattele näin, muuten en varmaan tätäkään arviota lähtisi tekemään. Vaikka Ratas ei oikein missään vaiheessa ole iskenyt ihan sinne ytimeen asti, on kolmikon leijailevassa ja melankolisessa suomirockissa ihan vinkeitä piirteitä. Suurin hatunnosto lähtee silti jo kahdeksan vuotta kestäneestä oman tien kulkemisesta ja omaan musiikkiin ja tekemiseen uskomisesta siinä määrin, että sitä varten on pitänyt perustaa oma levy-yhtiön, ohjelmatoimiston sekä äänentoisto-, studio- ja multimediapalvelujen muodostama yritysrypäs.

Yhtyeen kakkosalbumi erottuu massasta tutuilla piirteillä: Markku Kirveen lauluääni on sen verran persoonallisen tukkoinen, että Rattaan biisin tunnistaa aina. Lyhyen nuotiokitara/huminaintron jälkeen trio lähtee pienesti vaanivan, tummissa maisemissa vaeltelevan särön pariin. Melodiat kaartavat kerroksittain kiireettömän jylhästi, mutta moiseen helposti yhdistyvä tukaluus loistaa poissaolollaan. Johtuisiko juuri yhtyeen ilmavuudesta ja jatkuvasta hallitusta rönsyilystä? Öistä maantietähän Ratas edelleen tuntuu ajelevan, ehkä entistäkin pohdiskelevimmissa mietteissä...

Saat varomaan kiitää sykkien, mutta melko rauhallisella otteella. Tahti on raukea, vaikka kolmikko annostelee soittoon sooloja, pientä poukkoilevuutta, tummaa säröä ja isosaundista uhkaa. Aina tarpeen mukaan... Valoisampi Kaipuu sinussa on euforiassaan yksi yhtyeen hienoimmista tunnelmamaalailuista, reipas sytkärislovari. Sitä sytkäriä voisi toki pitää päällä vaikka koko Ratas-keikan, jos sormet ja sytkä vain moista kestäisivät. Eli kiivasta Outolinnun sisältö ei ole, vaikka sisäistä rauhaa haastetaan jatkuvasti sovituksellisella ”outoudella” – yhtye haluaa uida vastavirtaan jopa oman juttunsakin sisällä. Pelkästään se tekee Rattaasta vähintään tutustumisen arvoisen yhtyeen.

Öinen Mustiin on varsinainen Ratas-anthem – melankolisessa melodiassa, ”kiltisti uhkailevassa” särössä ja korkeissa kaarissa kiteytyy yhtyeen soundi. Komeaa melankolista stadion-(proge)poppia. Ei kukaan takiani taas edustaa enemmän sitä vaeltavaa jylhyyttä, jota vielä vahvistetaan stemmalaululla. Rattaan soundia oikeastaan kuvaa hyvin kuutoskappale – vaikka soitto on Pinnalta tyyni, väreilee siellä alla koko ajan pientä kitarakuviota tai bassonmurinaa. Melkein kaikilla edes hiukan samanlaisilla aalloilla seilaavilla yhtyeillä hommaa vahvistaa vähintään toinen kitara ja/tai koskettimet – Rattaalla kolmen miehen tiivis soitto on selkeä persoonallinen vahvuus.

Eli pääsääntöisesti Rattaalla on hyvin pullat uunissa. Muttamutta... Onko Rattaasta sitten uudeksi suomirock-ikoniksi? Mielestäni ei ihan vielä, sillä ne todelliset ”koko kansan renkutukset” eivät ainakaan minun korvaani nouse Rattaan jauhavista leuoista. Soitto on kaunista, tiivistä ja rikasta, mutta ehkä liikaakin omissa maailmoissaan pyörteilevää. Ehkäpä kymmenen vuoden kuluttua Outolintua haetaan joukolla divareista, kuka tietää? Juuri nyt levy jää liian etäiseksi ja etenkin loppulevystä leijuu liikaakin. Outolintu ei tarpeeksi outo, muttei myöskään riittävän hip. Eli melko vaikeata tällä on tavoitella isompaa tunnettavuutta, kulttipiirien suosiota tai laajaa radiosoittoa.