Woimasointu

Aika monessa saatekirjeessä hehkutetaan, että ”bändi on nyt tehnyt parhaan levynsä”. Kun kuuntelee pitkän linjan Ramo-punk-kolmikko Häiriköitten 15 rallin Ratkaisu-levyä, voi todeta että näinhän se taitaa tällä kertaa olla. Toki soittotyyli tai tapa millä lajityyppiä hyödynnetään ei mitään hirveän uutta tuo mukanaan, mutta kun biiseissä kerran on potkua ja tarttuvuutta, niin ihan sama.

Singlenä julkaistu Elämä on kovaa oli ja on toki ihan kelpo synkempi ralli, mutta levyltä löytyy kovempiakin. Avausraita Tunteeton kaahaa aggressiivisesta säröstään ja melko tummasta sävystään huolimatta kevyesti. Silti esimerkiksi rullaava Mä en haluu olla mä rallattelee huomattavasti valoisammin. Halutaan olla ”joku johon beibit rakastuu” sillain ilman turhaa ranteiden viiltelyä, enemmänkin pilke silmäkulmassa. Aurinkoisen päivän nousuhumalaa...

Vaikka tiukka Väkivalta on ratkaisu -paahto uhkailee, niin letkeä Mä en haluu matsaa ottaa vastakkaisen näkökannan ainakin parisuhteessa. Vaikka Häiriköitä ollaan, niin ei kaikki vastaantulijat saa turpaan. Silti ulos ei aina parane lähteä Ilman moottorisahaa. Ja pääasia on Seisoa suorana, vaikka tuliskin turpaan. Häiriköt kertoo asiansa ilman turhia kaarteluita, pyrkimättä mihinkään syvälliseen pohdintaan. Liiman imppaus –rallit sun muut ikipunk-veisut olisi silti voinut jättää poiskin, jos kerran fiksumpaakin sanottavaa löytyy.

Alkulevy tarjoilee mieleenjäävimpiä ralleja, mutta kyllä niitä löytyy puolivälin jälkeenkin. Kalsarikänneihin kyllästynyt Rikas ja kuuluisa myy sielunsa mukavan tarttuvasti, haaveellisesti herkistelevä Sä kuulut mulle on levyn kaunein raita ja hieno rakkauslaulu. Mutta eikös tuollainen ”omistaminen” ole aika perseestä..? Ilman moottorisahaa hymyilyttää eniten; mitähän mahtaisivat poliisit diggailla, jos jäbät nappaisivat avainketjun, lippiksen ja arskojen lisäksi moottorisahan olalle aina ulos lähtiessään? Menevä, mutta ilmavan rouhea ja mukavan kevyt punk-levy.