Kouvolalainen nelikko Vaara vannoo kotisivuillaan progressiivisen rockin elementtien nimeen, mutta soittaa kolmen biisin ep:llään lähinnä poppia, toki polveilevaa sellaista. Ninan kuulas laulu ja koskettimet ovat soitossa isossa roolissa, kitara ja rytmiryhmä tyytyvät laulun aikana lähinnä luomaan pohjaa, mutta innostuvat sooloissa hentoon tilutteluunkin. Avausraita Jolla keinahtelee aalloilla kevyesti, temmon pyrähdellessä pienesti. Tunnelma on melko auvoinen, mutta kaihoisa. Entistä kaihoisampaan suuntaan siirrytään kiireettömästi jazzahtavalla Yksinäisyyden pelko-raidalla. Pianossa on mukavan kohtalokas paino, mutta edelleen homma maistuu kevyeltä ja myös raikkaalta.

Vaaran musiikissa tarinat tuntuvat olevan ainakin puolet biiseistä, mutta ei niissä(kään) mitään tavallisuudesta poikkeavaa aukea. Aika arkista. Yhtyeen omin piirre tuntuisi olevan juuri tuo polveileva keveys, jossa jopa lievää mahtipontisuutta uhkuva kitara/piano-kasvatus maistuu enemmän heleältä kuin uhkaavalta. Piano on olennaisin soitin, voisin kuvitella Ninan tulkitsevan biisejä pelkästään sen varassa... Yhtyeen nimeä kantava päätösbiisi ei nimestään huolimatta uhku vaaraa, vaan pikemminkin sellaista avaraa kauneutta ja tutkimattomuutta. Eli ennemmin havupuinen mäki kuin kihelmöivä uhka... Levyn ilmavin sävellys jääkin parhaiten mieleen kokonaisuudesta. Jos Vaara onnistuu välttämään liiallisen jylhyyden ansakuopat, tulen mielelläni kuulemaan yhtyeen tuotoksia jatkossakin. Toki sävelkynään soisi vielä pientä terävyyttä, jotain ennestään personoivaa.