Wolfmother: Wolfmother

Interscope

Viime vuosina rockjournalismin suurin trendi on ollut nostaa uusi b�ndi kohokkeelle ja povata siit� rockin pelastajaa. Debyyttilevyn julkaistuaan t�m�n messiaan leiman saivat osakseen mm. Franz Ferdinand ja The Strokes. Melkein kaikille t�m�n kaltaiset paineet ovat vain taakka ja �lyt�nt� hehkutusta joka menee faniuden asteelle: eih�n Led Zeppelink��n luonut rockia ensimm�isell� levyll��n. Minun olisi niin helppo toteuttaa tuota trendi�, nostamalla australialainen Wolfmother jalustalle, ykk�spallille ja povata siit� uuden ajan vapahtajaa. Kiusaus on suuri, mutta taistelen sit� vastaan.

Wolfmother on rehellinen ja aito b�ndi, joka puskee eteenp�in rintakarvat ulkona, munahiki haisten. Ensimm�isell� kuulemiskerralla joudut aikatunneliin, jossa k�yd��n kaikki heavyrockin pioneerit ja uran uurtajat l�pi, kuten Black Sabbath, Deep Purple, Led Zeppelin ja Jimi Hendrix Experience. My�s The Doorsin, Creamin ja The Rolling Stonesin henki on vahvasti l�sn�. Hellacopters ja Hives tuntuvan olevan l�heisimpi� serkkuja, jos haetaan kiinnekohtaa nykyp�iv�st�. Vaikka vaikutteet kuuluvat kitarassa ja urkustemmoissa, niin eniten kunnianosoitusta menneille antaa Andrew Stockdalen laulu��ni, joka vaihtelee Robert Plantin ja Ozzy Osbournen v�lill� - pelottavalla samankaltaisuudella.

Raskasta s�r�� ja rouheita riffej� sis�lt�v� debyytti puskee alkuun Dimension ja Woman�kappaleiden energialla. Varsinkin Woman�biisi loistaa levyll� edukseen, jonka aikana Deep Purplen urkurin Jon Lordin henki leijuu uhkaavasti ilmassa. Mielenkiintoisesti loppuun sijoitettu funk-ryk�isy Love Train antaa levylle lis�� puhtia. White Unicorn tai Where Eagles Have Been tyyliset hippirunoilut yksisarvisista ja renessanssimystiikasta ovat korniuden hiuksen hienolla rajalla, pysyen kuitenkin uskottavuuden puolella. Joker & Thief ja Pyramid sijoittuvat miesrock�linjalle, jossa oivia koukkuja ei ole s��stelty.

Koska Wolfmotherissa on potentiaalia, oli pettymys todeta kuinka paljon he ammentavat suoraan jo pelk�st��n Zeppelinilt�. Levyn biisiskaala on kuin Zeppelin 2 tai 4: v�lill� tulee riffipoljentoja, sitten akustisvetoista maalailua ja sitten yksi funk. Joten viel� en uskalla julistaa Wolfmotherin pyhyytt� tai sen asemaa profeettana. Vaikka omaper�isyytt�kin l�ytyy, suurimpana syyn� juuri liiallinen menneisyyteen nojaaminen. Sill� samalla pit�isi kuitenkin katsoa eteenp�in ja t�t� Wolfmother tekee liian v�h�n.