Lahden rokkimainetta ylläpitävä Verner pistää kuuden biisin omakustanteen ulos. Edellisen Desibelissä huomioidun ep:n tapaan Vernerit aloittavat vahvasti nousuhumalaisella suomirock-energialla, mutta siirtyvät seuraavilla raidoilla enemmän melankolian pariin. Me jätetään jälki tajuntaan pistää kunnon rytkeellä, iloisesti ja vauhdilla. Bändin suoraviivaisuudesta tulee mieleen mm. Kolmas nainen, rokkipotkussa on jotain samaa kuin Tampereen Lemmenpyssyillä. Ei me voida unohtaa juoksee haaveellisemmin ja kaartaa mollivingutteluilla, Lennät korkealla menee syvälle kiireettömään melankoliaan. Synti mut pelastaa nousee jälleen valoisampaan ja riehakkaampaan meininkiin, Neljäs portti siirtyy taasen pohdiskelemaan, joskin melkoisen reippaasti. Päätösraita Enkeli kasvaa pikkuhiljaa alun haukottelusta lopun jamitteluun.

Vaikka Vernerin kohkaus on ihan pirteätä, ei homma tuo oikein millään tasolla uutuuden viehätystä tai mielikuvitusta suomirockin kentälle. Peruslättynä Lahti City on toki ihan kelvollinen, mutta todelliseen innostumiseen vaadittaisiin rutosti lisää luovuutta.