Kinkt

Laurila ep:n jälkeen Janne Laurila yhtyeineen puskee ulos melko varman kokopitkän. Tähän alkuun on kuitenkin todettava, että Laurilan Boyhood –levyllä ei kuulla alkuaikojen ZZ Topia. Taidan olla ainoa ihminen maailmassa, jolle se on pettymys, mutta asia on näin. Vaikka lehdistötiedote niin laveasti vaikutteita esitteleekin, niin itse levyllä nuo texasbluesin funkrokkarit loistavat poissaolollaan. Made Outin steelkitarariffi kuulostaa kyllä La Grangelta, mutta itselleni se ei riittänyt perusteluksi. Olenkin ehkä hieman puritisti juuri tuon yhden bändin alkutuotannon suhteen, mutta minkäs teet.

Hienoisesta takaiskusta huolimatta nautin Boyhoodista sinä itsenään - hyviä biisejä hyvin toteutettuna. Levyn avaava Death And Sexuality ja Anyone Anywhere asettavat piippuun melko kovat jytäpoppanokset. Varsinkin viimeksi mainittu, brianmolkomaisesti laulettu ralli toimii erinomaisesti. Ettei homma suistuisi raiteiltaan, niin hommaa toppuutellaan jo kolmannen kappaleen kohdalla. Solid Ground keinuukin yhtä kevyesti kuin Tehosekoittimen vanhat kesäbiisit.

Yksi levyn kiintopisteistä on vapaalla vaihteella liukuva bluesballadi Nervous, jonka jälkeen vaihdetta nostetaan noin neljä pykälää. It´s not too late ja sen jälkeen pamahtava boogieralli Number Down piristävät levyä, mutta biisejä laimentaa tutunkuuloisuus. Viimeksi mainittu kuulostaa kuin Queens of Stone Agen No One Knows olisi soitettu tuplanopeudella. Levyn lopettava Harder It Gets naulitsee kyllä tietynlaisen 60-luvun poptunnelman, mutta torvien häiritsevä soundi pilaa kokonaisuuden. Ei aivan yhtä raikkaita ja räkäisiä kuin esimerkiksi Moneybrotherin retrorenkutuksissa.

Kaikkine pelikone-estetiikkansa, boogieriffiensä ja jytäpoppinsa kanssa Laurila on melko harmiton tuttavuus. Herää tunne, että tätä on jo kuultu. Mutta silti, kyllä se on sanottava, että tämän levy saa pillifarkut pomppimaan - ja se on kohteliaisuus.