Aleksi Ojala: Koditon mies

Universal

Aleksi Ojalan toinen albumi ruotii ainakin artistin omien sanojen mukaan i�n lis��ntymisen vaikutusta el�m�n merkitykseen. 2003 julkaistun debyytin l�heisyyden vaikutelmaa hakeneesta soundista on siirrytty astetta kuulampiin ja ter�v�mpiin maisemiin. Ojala tuntuu itse vakuuttuneen siit�, ett� kolmekymppisen� kaikkien mielen t�ytt�� kylm� kyynisyys ja ainoana pakotien� on lopulta keski-ik�istyminen ja -luokkaistuminen. T�llaiselta alustalta ponnistavalta Koditon mies -levylt� lienee siis turha odottaa l�mmint� menevyytt�.

Ojalan ja Janne Oinaan yhdess� tuottama levy onkin peruss�vylt��n melko rauhallinen ja � luojan kiitos � ep�muodikkaan kuuloinen. Levyn tiuhaan radiossa soinut Rakastaa ja tulla rakastetuksi poikkeaa tyylillisesti kappaleiden yleisilmeest�. Piano soi edelleen keskeisess� osassa, mutta entist� kohtalokkaampana, ja Ojalan ter�v� ja karu ��ni on hyv�ll� tavalla paljaan kuuloinen. N�ist� monista positiivisista elementeist� huolimatta levy on monilta osin �itel�n limainen, eik� mieleen j�� ensi kuulemalta kovinkaan mullistavaa kuvaa. Kappaleissa vy�rytet��n toinen toistaan n�pp�r�mpi� sovitussommitelmia, jotka ovat tyylilt��n vaihtelevia ja pit�v�t kyll� osaltaan sis�ll�n raikkaana. Sin�ns� kauniisti soivia kappaleita leimaa kuitenkin niin suuren luokan pateettisuus, ett� kuuntelukokemus k�y helposti raskaanlaiseksi. Vaikka tavoitteena onkin ollut kauniin levyn tekeminen, ei sen tarvitsisi tarkoittaa n�in suuren tekstuaalisen kliseen luomista. Kun esimerkiksi Se oikea -kappaleen mollivetoinen linja �jokainen kulkee sit� omaa polkuaan� on ryyditetty massiivisesti kaiutetulla s�r�melodialla, alkaa siirappi v�kisinkin valua korvista. Liika on liikaa.

Levyn ehdoton valopilkku on sen toinen positiiviss�vyinen kappale Niin kuin aina ennenkin. Abban hengess� soiva sovitus analogisyntikoineen, jousineen ja napakoine biitteineen on hyvin ilmeik�s ja toimivan kuuloinen, eik� pastissius pyri pintaan liiaksi. Sit� seuraava Ainoa (osa 1) on puolestaan ��nikollaasina hyvin vakuuttava, ja pystyy v�litt�m��n jotain hyvin haurasta. Hyvi� hetki� nousee muutenkin pintaan sielt� t��lt�, mutta ne eiv�t pysty syrj�ytt�m��n sit� suureellista melodramaattisuutta, joka levy� hallitsee.

Aleksi Ojalan kiist�m�tt� kauniin ja ulkokohtaisesti tyylikk��n levyn ongelmana on ehk� lopultakin se ��rimm�inen tosikkomaisuus, jolla rakkaudesta ja raskaista el�m�ntilanteista kertovat kappaleet on toteutettu. Jos dramaattisista asioista kerrotaan dramaattisin sana- ja sointuk��ntein, tulee lopputuloksesta herk�sti v�h�n liiankin muhevaa multaa. Juuri niin tuntuu t�ll� levyll� aika ajoin k�yneen.