Warner

Livelevyt ovat omalla tavallaan outo, mutta varsin viehättävä jäänne 70-lukuisen rockin maailmasta. Tuolloin vallalla olleen, varsin tervehenkisen ajattelun mukaan yhtyeen todellinen kunto mitattiin elävän yleisön edessä, ja näistä hetkistä koostetut levyt olivat järjestäen enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Fiiliksen - paikoin jopa hurmion välittäminen - oli popmusiikille olennaista, varsinkin jos kyseessä oli stadionluokan bändi, jonka mahduttaminen jokaiseen kylään oli mahdotonta. Livelevyt kertoivatkin näille pikkukaupunkien musadiggareille, mikä oli oikeasti kova bändi ja mikä ei. On hyvä muistaa, että livelevyillä maineensa lopullisesti sementoi mm. Kissin, The Whon ja Cheap Trickin kaltaiset isot nimet.

80-luvun studiovimma tappoi livelevyt lähes sukupuuttoon, kunnes pientä valoa näkyi tunnelin päässä 90-luvun alussa, mm. Unplugged-villityksen myötä. Tämä lyhytaikaiseksi jäänyt trendi nosti esiin pienen ja intiimin keikan hyvät puolet, täysin päinvastoin kuin aiempien vuosikymmenien ”suurempi on kaunista”-ajattelussa. Nyt, viisitoista vuotta Unplugged-huuman jälkeen, mitään yksselitteistä livelevyjen suuntausta ei ole olemassa. Itse asiassa niitä julkaisevat vain harvat uskaliammat.

Muse on yksi harvoista nyky-yhtyeistä, jolle livenauhoitteen julkaiseminen ei ole mikään kynnyskysymys. Jos tarkkoja ollaan, Haarp on itse asiassa jo toinen Muse-live, sillä jo Hullabaloon kakkos-cd:llä bändi esitteli keikkataitojaan. Haarp on kuitenkin aivan toisen luokan tapaus, sillä se niputtaa yhteen sekä cd:n että dvd:n, jotka nauhoitettiin bändin viimekesäisiltä Wembleyn jättikeikoilta. Cd:lle yhtye on poiminut mielestään parhaat esitykset, kun taas dvd esittelee yhtyeen setin huomattavasti laajemman otoksen myötä. Haarp on tekniselta toteutukseltaan yksi kaikkien aikojen parhaista live-tallenteista. Bändin sointi levyllä on yhtä aikaa sekä selkeän erotteleva että dynaaminen, ja tämä seikka korostuu myös Matthew Bellamyn ponnekkaissa laulusuorituksissa. Se, että Muse operoi triona on sille live-tilanteessa selkeä vahvuus.

Yllättävintä Haarpilla on se kuinka tiukasti Muse pysyttelee kappaleiden alkuperäisissä sovituksissa. Oletin, että varsinkin innovatiivisena kitaristina tunnettu Bellamy heittäytyisi keikoilla vahvemmin jamittelun ja vapaan ilmaisun pyörteisiin, mutta näin ei suinkaan ole. Paria kevyehköä venyttelyä lukuunottamatta Haarp tarjoaakin ”vain” uudet luennat Musen tuotannon tunnetuimmista paloista.

Vaikka Haarp ei olekaan paras tapa tutustua Museen (niitä ovat ehdottomasti Black Holes ja Absolution), osoittaa se oivallisesti miten hienoksi yhtyeeksi se on vähitellen kasvanut. Bändi, jota uransa alkuvaiheessa haukuttiin joka suunnalta (osin ansiostakin), on ahkeran puurtamisen myötä ansainnut paikkansa maailman valioiden joukossa. Tämän kehityksen dokumenttina myös Haarp tullaan muistamaan.