Ei mitään uutta Toytan omakustannetakapenkiltä.

Saatteessa Toyta Backseatin debyyttialbumiksi väitetty Travel Guide for Lonely Riders mutta todellisuudessa ainakin jo toinen täyspitkä jatkaa siitä mihin yhtye aiemmin jäi. Ikävä kyllä eteenpäin ei liikuta juuri lainkaan, vaikka levyn nimi muuta yrittääkin vihjata. Tunteikas, paikoin jopa sielukas pop-rock pienin punkahtavin elementein, muutama komea jousin varustettu rauhallisempi tunnelmointi sekä levyn loppupuolen hieman räväkämmäksi intoutuva rymistely on Toyta Backseatia itseään. Yhtye tarjoaa paikoitellen tökkivää englannin lausuntaa mutta vastapainoksi hyvin yhteen soivaa ja pitkän soittokokemuksen todistavaa musisointia sekä muutaman ammattimaisen komean, joskaan ei kovin omaperäisen sovitusratkaisun, jotka välittävät kuulijalle fiiliksiä eurooppalaisesta saarivaltakunnasta sekä kotimaisesta 1990-luvustamme.

Laulujen aiheet ovat niitä perinteisiä: lauletaan tytöistä ja liikennevälineillä ajamisesta, kaipuusta ja uusista aluista. Parhaimmillaan yhtye on Spacegirlin jousin ryyditetyssä tunnelmoinnissa, jonka sävellys antaa syitä olettaa, että yhtyeellä olisi enemmänkin annettavaa. Susanne Said ei potentiaalistaan huolimatta ole kuin keskiverto pop-rock-kipale eikä edes levyn päättävä Autopilot kaikessa jylhyydessään onnistu juurikaan innostamaan. Hope on sävellykseltään hieno kappale, josta mielelläni kuulisin hieman erilaisen toteutuksen, koska nykyisellään biisin potentiaali menee hukkaan. On toki myönnettävä, että vaikka kokonaisuus jättää levystä hieman valjun kuvan, löydän jokaisesta kappaleesta elementtejä tai osia, jotka kuulostavat pirun hienoilta. Ikävää, etteivät yksityiskohdat tässä tapauksessa kuitenkaan tee levyä.

Jos olisin ehkä vähän angstinen, aikuisuutta lähentelevä pikkukaupungin tyttönen, olisin varma, että yhtye ainakin jollain biisillään laulaisi juuri minulle. Sitä se on, elämää. Se joko jättää kuulijan pyörimään autollaan samoja kortteleita samaan pieneen kaupunkiin tai sitten se antaa mahdollisuuden hypätä junaan ja lähteä pois. Jos siihen junaan hyppää, voi huomata että kaiken tuon aiemman voi jättää taakseen. Se oli osa elämää, muttei kuitenkaan mitään merkityksellisen unohtumatonta.