Paul Weller: Illumination

Independiente

Wellerin Paulin kunnian p�iv�t ovat auttamatta takana p�in, mutta sinnikk��sti mies jaksaa uutta musiikkia julkaista. The Jamin hulppeilla rojalteilla kun olisi helppo heitt�� homma lekkeriksi ja keskitty� biisienteon sijaan vaikka Rolls Royce-kokoelman p�ivitt�miseen tai kolumbialaisten kemikaalikeisareiden tulojen kartuttamiseen. N�inh�n mm. t�ll�kin levyll� vieraileva Noel Gallagher on viimeisimm�t viisi vuotta elellyt – kunnianhimolla on paha tapa lopahtaa kun pankkitilin saldo n�ytt�� kuusinumeroisia lukemia.

PW on siis eri maata. Brittimodin kummised�n s�velkyn��n eiv�t raha tai kuuluisat hengailukaverit ole vaikuttaneet – ter�vimp�n� esimerkkin� vuonna 1994 ilmestynyt Stanley Road. Tuon ”toisen tulemisensa” j�lkeen Wellerin tahti on toki hiipunut, mutta kuten Illuminationin parhaat hetket (etunen�ss� Who Brings Joy) osoittavat, ei aika ole viel� miest� j�tt�nyt. Parempaankin levyll� olisi kenties rahkeita, mutta kaikkien harmiksi Weller on p��tt�nyt raahata studioon kirjavan vierailija - ja yst�v�joukkion, jotka vuoron per��n yritt�v�t parhaansa mukaan tuoda soppaan persoonallisia mausteita. Ainoa, joka t�ss� todenteolla onnistuu on mm. Stone Rosesin viimeisen� rumpalina tunnettu Aziz Ibrahim, jonka soittamat perinnesoittimet sarod ja tamboura tuovat Illuminationille kaivattuja lis�s�vyj�. Vieraista pahiten hukassa on Stereophonics-raspikurkku Kelly Jones, joka on jollain ilveell� onnistunut myym��n Wellerille kappaleen Call Me No. 5. Biisi itsess��n on aivan peruskauraa, mutta Jonesin raastavaa ��nt� en voi viel�k��n siet��.

Illuminationin erikoispainoksen mukana tulevan DVD:n vuoksi ei levy� kannata ostaa. Kolmen Hyde Parkissa kuvatun konserttip�tk�n ja tuoreen videon paketti on suht’ mielek�st� katsottavaa, mutta mittaa moiselle extralle kertyy vain noin vartin verran.