Betrayal At Bespin: Diary Of A Dead Man Walking
Julkaistu: 04.03.2010
Arvostelija: Aleksi Leskinen
Avenger
Pakko todeta heti kärkeen, että harvemmin tulee näin tyylikkäästi käärittyjä levyjä vastaan. Tuulen muassa myrskyävän hiekan väriset kannet virittävätkin kuulijan albumin tunnelmaan hyvin. Betrayal At Bespinin jonnekin maailmanlopun jälkeisen maailman aavikoiden ankeuteen sijoittuva postmetalinen fiilistely ei kuitenkaan nappaa mukaansa aivan niin helpolla kuin ensivaikutelman perusteella luulisi, sillä useidenkin kuuntelukertojen jälkeen kokonaisuus tuntui pirstaleiselta. Tehokeinoista kultaisin auttoi kuitenkin tälläkin kertaa pääsemään mukaan: leutona sunnuntaiaamupäivänä satakuntalaisten debyyttiä sohvalla lojuen tunnustellessani palaset loksahtivat kauniisti paikoilleen.
Vaikka yhtye niputtaa itsensä postmetal-tyylisuunnan edustajaksi, yhdysviivoja niiden tunnetumpien nimien, kuten Calliston tai Cult Of Lunan suuntaan syntyy lähinnä raa´alla tunteella karjutuista lauluosuuksista. Bespinin väen ote on edellämainittuihin nähden ilmavampi ja riffit junnaavampia, joten mielikuvat vievät pikemminkin Mogwain laajakangasrakennelmien tai Magyar Possen dramaattisten kaarien suuntaan. Jälkimmäinen nousee mieleen erityisesti laajan soitinkirjon vuoksi, sillä perinteisten bändisoitinten ohessa kuulijan korvia hivelevät sekä jouset, lämpimästi ujeltava Hammond että myös saksofoni.
Kahteen isoon kokonaisuuteen jaetun järkäleen ensimmäinen osa esittelee mureampaa menoa, jälkimmäisen keskittyessä keveämpään tunnelmointiin. Näistä kiinnyin enemmän jälkimmäiseen, joka hönkii ajoittain vanhalle progelle ominaista ajatonta viehättävyyttä ja imaisee mukaansa ensimmäistä osaa tuntuvammin. Vaikka bändi kutoo raskaimmillaankin komeita maisemia, on se B-osa Memoriesissa selkeästi parhaimmillaan. Akustisemmissa osuuksissa herrojen väripaletin laajuus avautuu kaikessa kauneudessaan, kokonaisuuden pysyessä yhtyeen hyppysissä ongelmitta. Metallisemmissa osuuksissa se kuuluisa punainen lanka tuppaa hukkumaan hetkittäin eikä tyhjäkäynniltäkään aivan vältytä - nämä seikat saavat tunnelman ikävästi töksähtelemään. Varsinaisesti pöpelikköön eksymisestä ei silti voi puhua: A-puolen kirkkaimmaksi hetkeksi nousee At First Light, joka kasvaa yksinäisestä aavikkokitaroinnista mukavan verkkaisesti kohti tylympiä maisemia. Kappaleessa kiehtoo erityisesti kohta, jossa bändi muistuttaa hetken ajan todella vahvasti Elegyn aikaista Amorphista yksityiskohtiakin myöten!
Puutteistaan ja ajoittaisesta hajanaisuudestaan huolimatta Diary Of A Dead Man Walking on debyyttilevyksi erinomainen näyte Betrayal At Bespinin kyvyistä ja määrätietoisuudesta. Suositellakin kehtaa - erityisesti jos omaa intohimoja Mad Maxin, Falloutin ynnä muun post-apokalyptisen kärvistelyn suuntaan. Jatkoa odotellessa, vaikka sota, sehän ei koskaan muutu...
Betrayal At Bespin
Satakunnasta lähtöisin oleva, alkujaan eeppistä postmetalia työstänyt yhtye, joka tähtäili paikoitellen tarkoituksellisestikin kyseisen kehyksen ulkopuolelle jo uransa alussa.
Bändin debyytti Diary Of A Dead Man Walking julkaistiin loppuvuodesta 2009. Kolme vuotta ilmestynyt Rains tiputti metallivaikutteet lähes kokonaan pois ja tilalle tulivat entistä elokuvamaisemmat äänimaisemat. Samalla alkujaan projektimainen yhtye oli kasvanut oikeaksi seitsenhenkiseksi orkesteriksi.
Linkki:
betrayalatbespin.com
(Päivitetty 27.10.2012)
Kommenttien keskiarvo:
Plussat myös siitä, että kerrankin osataan hillitä sitä "kliimaksi on kitaravalli" -ajattelua. Levyltä löytyy kyllä raskasta vallitusta, mutta kappaleet saavat myös tilaa hengittää.