Pauke!-festivaali 2012
21.03.2012
Yo-talo / Tampere
Pitkin poikin Suomea kiertäneen Pauke!-festivaalin Tampereen stoppi tarjosi eteeristä ja äänekästä maalailua nuorten toivojen nimissä. Lavalle nousivat Revival Hymns, Betrayal at Bespin, Cassie ja Consciousness Removal Project.
Iltamat aloittanut Revival Hymns on juuri hiljattain debytoinut ensimmäisellä täyspitkällänsä. Nuoresta iästään huolimatta tamperelaisyhtyeen jäsenistöstä ei ensikertalaisia löydy, ja tämä sekä näkyy että kuuluu. Shoegaze-painotteinen, mutta tunteikkaaseen rockiinkin paisuva maalailu pysyi koko keikan ajan yhtyeen hyppysissä eikä tunnelmaa päästetty juuri särkymään, vaikka yhtyeen livetoiminnassa ei genre-uskollisesti kovin paljoa varsinaista nähtävää ollut.
Varsinaista shoegaze-puritanismia Revival Hymnsin toiminnasta sen sijaan joutuu väen vängällä etsimään. Sisäänpäinkääntyneestä hidastelusta postrockmaisesti palanen kerrallaan rakentuviin spektaakkeleihin ja herkkiin melodioihin kääntyilevä viisikko hurmasi tavoillensa sopivan viipyilevästi. Keikan kääntyessä loppusuoralle himo napata tuore Feathers-täyspitkä mukaan oli jo melkoinen.
Jos ei yhtye varsinaisesti ole keksinyt mitään erityisen uutta tai ainutlaatuista, on sen luomissa rakennelmissa silti persoonaa ja tunnelmaa, joka ei sekään perustu vain synkkiin sävyihin. Esimerkiksi setin raskainta laitaa edustavan O Strangerinkin kohdalla vire oli enemmänkin lohdullinen. Kappaleiden teho perustui livenä paljon kosketinsoittaja-vokalisti Henri Annalan laulutyöskentelylle, mutta vaikuttavimmillaan Revival Hymns on stemmojen kohdalla. Kolmen miehen kaunista äänivallia kuunnellessaan sitä tuumi, että ”tää on just tällaista mulle sopivaa vollottavien jätkien musaa!”
Esiintyjäsijalla kaksi lavalle kivunnut Betrayal at Bespin sen sijaan oli jättänyt mielikuvat nimenomaan aggressio-painotteisuudestaan. Yhtälailla pitkiä ja hyvin laajakankaisia kaaria maalaileva orkesteri julkaisi pari vuotta takaperin Diary of a Dead Man Walking -pitkäsoiton, joka yhdisteli karun metallista lanaamista ja post-apokalyptisen lyyrisiä maisemakuvia. Parissa vuodessa yhtyeen suunta ei ole ottanut kovin suuria mullistuksia, mutta metallisempi puoli on saanut enemmän sävyjä melodisempien lauluosuuksien myötä ja saksofonin rooli on ainakin livekokoonpanon puolesta kasvanut suhteessa aiempaan – joskaan ei BaB ollut debyytillänsäkään soitinnuksen suhteen varsinaisesti nuukaileva.
Kuuden hengen voimin toimineet satakuntalaiset kiertelevät tavallaan tutuissa maisemissa, mutta osaavat niinikään rakentaa vahvoja kappaleita ilman, että vahvuus rakentuu kaiken aikaa säröiseen ja raakaan räjähtelyyn. Ilmava ja tyylilajiin nähden yllättävän rennolta kuulostava orkesteri kannattaa pitää mielessä, sillä toinen täyspitkä on välispiikkien mukaan ulkona hyvinkin pian. Yo-talolla kuultujen ensivaikutelmien suhteen tiedossa ei ole ainakaan debyyttiä heikompi esitys, ja toivon mukaan levyn julkaisun myötä myös bändi tuntuu livenä tiukemmalta – biisit toimivat hienosti, mutta niiden väliset siirtymät venyivät tyhjän ilman puolelle.
Kolmantena lavalle noussut turkulainen Cassie edusti kenties illan keveintä antia. Kuulaiden melodioiden, utuisen äänimaiseman ja Sofia Thulénin heleän laulun kannattelema maalailurock oli haikeudestaan huolimatta positiivista mieltä herättävää ja parhaimmillaan koukuttavaakin kuultavaa, joka indierockimmalla, rahtusen verran suoremmalla lähestymistavallaan toi pientä vaihtelua illan pääosin pulskasti rakentuvaan musiikilliseen antiin.
Osallistensa kokemuskirjosta huolimatta kokoonpanon nuoruus vielä myös näkyi ja kuului selvemmin kuin illan muilla bändeillä. Ajoittain keikan tunnelma tuntui hivenen rakoilevalta ja kappaleet eivät kaikilta osin kietoneet sisäänsä – jonkinlaista yllätyksellisyyttä jäi kaipaamaan. Nuoreksi yhtyeeksi Cassie on kuitenkin hyvinkin valmis ja valtaosa materiaalista on vahvaa ja etenkin persoonallista, joten välillä kaavamaisuuteen kompastelleet kappaleet ja hiukan varovaisen tuntuinen lavaesiintyminen varmastikin hioutuvat bändin edetessä ja kypsyessä. Asia tuskin on ainakaan orkesterin ahkeruudesta ja innokkuudesta kiinni, ensikohtaamisen mieleenjäävyydestä ei ollut epäilystäkään.
Iltamien päätösaktina toimi Consciousness Removal Project, joka on hiljalleen kasvanut Antti Loposen sooloprojektista toimivaksi livebändiksi. Levyllä CRP pyörii yhä lähinnä Loposen omien mieltymysten ympärillä, mutta livenä postmetal-painotteinen tunnelmointi todella tuntuu tätä nykyä bändiltä. Vakavamielinen, mutta toimiva tunnelma tehosi ja hidastempoisesti etenevät, massiivisiksi kollaaseiksi paisuvat kappaleet veivät hyvin mennessään.
Jo neljännen laajakangastunnelmoivan, mutta vähintään jollain tapaa räjähdysherkän yhtyeen kohdalla toisiinsa nähden samankaltaisesti rakentuvat kappaleet alkoivat kieltämättä jo hieman tympiä. CRP:llä on onneksi repertuaarissaan sopivasti vaihtelua ja lähes yllättävänkin keveitä aineksia tuiman ruhjonnan vastapainoksi. Täten keikalle rakentunut kaari tuntui eheältä ja materiaalin monipuolisuuden vahvuuksia korostavalta – ikään kuin juuri ähkyreaktion lähestyessä bändi kääntyisi vapauttavasti toiseen suuntaan. Orkesterin itsensä vähäeleinen esiintyminen ei juuri poikennut illan muusta ohjelmasta, nähtävää ei CRP:kään juuri tarjonnut – paitsi jos ymmärsi sulkea silmänsä ja keskittyä kuulemaansa, kuten illan keskeisen teeman saattoi väittää olevan.
Kokonaisuutena Tampereen Pauke oli onnistunut tapahtuma, joka toivottavasti järjestetään toistekin ja laajemmin. Nyt toisiaan musiikillisesti melko läheltä liipanneet yhtyeet hieman söivät toistensa tehoja – laajakangasmaalailu olisi pitänyt paremmin otteessaan mikäli kattaus olisi tarjonnut välillä selkeämpää vaihtelua. Lisäksi koska kyseessä oli arkipäivä, kärsi CRP jo jonkin verran perinteisestä viimeisten bussien ihmiskadosta. Vaikka bändit hoitivat soundcheckit vauhdilla, ja silti soittivat ihan hyvillä soundeilla, jäi neljän bändin illasta vähän hätäisen showcasen maku. Mikäli paukut vain suinkin tulevaisuudessa riittävät, luulisi viikonlopun mittaiseksi tai ainakin optimaalisemmin kolmen bändin pituiseen iltamaan jaetun Paukkeen kiinnostavan ja menestyvän.
Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen
