Jimi Hendrix: Valleys Of Neptune

Legacy

1960-luvun loppu on todenn�k�isesti rockmusiikin mytologisoiduin aikakausi. Myyttiset ajat eiv�t kuitenkaan ole mahdollisia ilman kunnon sankareita. Ja mik�p� olisi myyttisempi kuin nuorena tapaturmaisesti kuollut kitarasankari? Esimerkiksi sellainen kuin Jimi Hendrix, jonka j�lkeenj��neen nauhamateriaalin tuotteistamista on harrastettu jo sen liki nelj�kymment� vuotta. Koska miksip� ei: kun myytti on kuolematon, ei se tee poikkeusta levykaupassakaan. Hendrixin kuoleman j�lkeisin� vuosina musiikkinsa oikeudet (ja oikeudenomistajat) olivat sekaisin ja ajatus niist� lukuisista Hendrixin ansaitsematta j��neist� miljoonista eitt�m�tt� kutkutti useampaa yritt�j�mielt� julkaisemaan onnettomia ja v�h�n v�hemm�n onnettomia Hendrix-levyj�. Vaan sitten tuli 90-luku ja fanit saivat tottua uuteen komentoon: Jimin sisarpuoli Janie otti teht�v�kseen hankkia levinneet Hendrix-oikeudet yhteen, ja keskitty� miehen perinteen parempaan vaalimiseen. The Authorised Hendrix Family Edition -luokittelulla varustetut julkaisut takasivat ett� fanit vihdoin p��siv�t nauttimaan virallisemmista Hendrix-levyist� kuin aiemmin.

Tuoreen Valleys of Neptunen kannessakin on t�llainen papukaijamerkki. Tarjolla on kahdella eri basistilla varustetun trion � Experience-miehet Mitch Mitchell ja Noel Redding sek� my�hemmiss� sessioissa Hendrixin kanssa riitaantuneen Reddingin korvannut Buddy Cox � 12 lohkaisua p��osin vuodelta 1969, jolloin Electric Ladylandin sessioista toipuva Experience haki jatkoa menestykselleen ja haisteli v�h�n uusia tuulia. Mukana on tuntemattomia mutta my�s tuttuja Hendrix-vetoja aiemmin julkaisemattomassa muodossa � ei siis kokonaista levyllist� uusia biisej�, kuten on annettu ymm�rt��.

On j�nn��, ett� sin�ns� mainion ja kohtuullisen seikkaper�isenkin selvityksen levytysten taustoista tarjoava John McDermott puhuu Hendrixin luovimmasta taiteellisesta kaudesta. Voihan se tietenkin niinkin olla, mutta todisteita siit� ei t�lle levylle ole juuri eksynyt. Vai mit� pit�isi ajatella siit�, ett� levyll� on kaksi lainabiisi�? Tai siit�, ett� se letkeys joka luo t�st� tusinasta kokonaisuuden, johtuu mit� suurimmaksi m��rin tallenteiden treeni- ja jammailuluonteesta? Mielenkiintoisinta t�ll� julkaisulla on pohtia, kuinka n�in veike�st� lurittelusta on kehittynyt se tiukka, Band of Gypsyn kaltaiseen monipuoliseen mestariteokseen ylt�nyt kolmikko (Mithcell-Cox-Hendrix). Muutenkin haluaisi kuulla enemm�n varsinkin Reddingin ja Mitchellin rytmist� ilotulitusta, niin kuin se esimerkiksi Creamin Sunshine Of Your Lovessa yhdess� perkussionisti Rocki Dzidzornun kanssa esitet��n. Mutta, sattumoisin p��paino on kitaran soitossa.

Sekin on ihan ok: paikoin Hendrix tuntuu nokkeluudessaan ylitt�v�n jopa itsens�, mutta t�ss�kin suhteessa pit�isi painottaa h�nen monipuolisuuttaan. Parhaita ovat nimitt�in ne Neptunesin hetket, joista puuttuu se liian montaa Hendrix-standardia vaivaava pingoittunut kielenkireys. Valleys of Neptune on asianharrastajille varmasti yht� olennainen Hendrix-julkaisu kuin mik� tahansa muukin. Satunnaiselle harrastelijalle albumi ei juurikaan tuo lis�arvoa Hendrixin musiikilliseen kuvaan. Ei se sit� toisaalta heikenn�k��n.