Paradise Lost: Symbol Of Life
Julkaistu: 01.04.2003
Arvostelija: Mika Roth
Super Sonic/BMG
Paradise Lost on ehditty alan harrastajien toimesta haudata jo monesti, ja miltei yhtä monta kertaa yhtye on noussut kuolleista. Kun se julkaisi 1997 uuden koneellisemman ja kevyemmän One Second -levynsä moni yhtyeen vannoutunut fani työnsi Paradise Lost -paitansa vaatekomeron ylähyllylle. Tätä seurasi pari vuotta myöhemmin Host -levy, joka osoittautui katastrofiksi niin taiteellisesti kuin myynnillisestikin - yhtye oli selvästi tullut tiensä päähän. Vai oliko?
Tässä taitoshetkessä yhdeksän kymmenestä bändistä hajoaa, mutta Paradise Lost ei olekaan aivan tavanomainen yhtye. Vaikka ryhmää kuritettiin näin jälkeenpäin katsottuna tarpeettomankin rajusti, se ei hajonnut vaan vetäytyi studioon keväällä 2000. Vajaa vuosi myöhemmin julkaistiin uusi pitkäsoitto Believe In Nothing ja merkit olivat nyt jo suotuisammat. Vaikka levyltä kuuluivat selkeästi mielettömät paineet joita jäsenten päälle oli kasattu, on sillä myös ehdottomasti omat hetkensä. Näin saavumme tähän päivään.
Uusin levy Symbol Of Life on, bändin lähihistoria huomioon ottaen, todella vahva suoritus - ehkäpä paras sitten jo klassikoksi muodostuneen Icon -levyn. Musiikillinen tasapaino on löydetty uudelleen ja se kuuluu todella vahvana itseluottamuksena. Nyt vahvat riffit ovat ilmavat ja koneita käytetään mausteena eikä itsetarkoituksellisesti, eikä kenelläkään ole enää varaa haukkua ryhmää "köyhän miehen Depeche Modeksi". Viimevuosien tukahtuneisuus sovituksissa ja suorastaan anteeksiantamaton mielikuvituksettomuus sanoituksissa on vaihtunut vapautuneempaan dynaamiseen soittoon, sekä aivan uudenlaiseen sanoitukselliseen kuvastoon. Toki aihepiirit joista lauletaan ovat yhä täynnä ahdistusta, mutta tällä kertaa synkkyys ei ole itsetarkoituksellista vaan nyt laulajan sielun ahdinko on uskottavampaa.
Tasaisen vahvasta biisinipusta haluan erityisesti nostaa esille kappaleet Isolate ja Erased, sekä kerrassaan loistavan nimibiisin. Vuosituhannen vaihteen ruma taiteellinen notkahdus näyttää olevan ainakin toistaiseksi brittiryhmältä ohitse. Toivottavasti nämä gootti-veteraanit jatkavat valitsemallaan linjalla tulevaisuudessakin, sillä maailmalla on yhä tilausta näinkin tasokkaalle gootti-orkesterille. Voinemme huoletta julistaa Paradise Lostin palanneen, vuosien harharetket toki näkyvät mutta nyt bändi on jälleen oma itsensä.
Paradise Lost
Vuodesta 1988 toiminut brittiorkesteri on vuosien saatossa liukunut
alkuaikojen aggressiivisesta ja raskaasta doomauksesta kohti melodisempaa
ilmaisua. Uran alkupuolen Lost Paradise ja Gothic -pitkäsoitot ovatkin yhä monelle fanille ne bändin ainoat oikeat levyt. Jatkuvasti eteenpäin liikkuva yhtye ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereilleen vaan jo kolmannella
albumilla Shades Of God muutoksen tuulet olivat havaittavissa. Seuraavana
julkaistut Icon ja Draconian Times -levyt vaikuttivatkin voimakkaasti nykymuotoisen goottimetalli -genren syntyyn ja ilman näitä levyjä saattaisi esimerkiksi HIM kuulostaa tätä nykyä kovin erilaiselta. Raskas soundi sai nyt tuekseen yhä useammin melodiota, ja kappaleiden rakenteissa liikuttiin entistä laveammalla alalla. Näitä genren merkkipaaluja onkin sittemmin kopioitu ahkerasti tuhansien uusien yrittäjien toimesta - yleensä heikolla menestyksellä.
1997 yhtye ravisutti jälleen fanejaan ja koko metallimaailmaa One Second
-levyllä. Koneet olivat ilmestyneet taustoille, kappaleiden rakenteet olivat
keventyneet entisestään ja popmaiset kertosäkeet olivat monelle myrkkyä.
Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Host vei tämän kehityksen äärimmilleen,
kunnes 2001 päivänvalon nähnyt Believe In Nothing käänsi kurssin jälleen
kohti metallisempaa ilmaisua. Tämä jatkuvasti rankentuva kehitys onkin
jatkunut Symbol Of Life ja Paradise Lost -levyillä.
Nick Holmes - laulu
Greg Macintosh - kitara
Aaron Aedy - kitara
Steve Edmonson - basso
Jeff Singer - rummut (mahdollisesti jo pian täysjäsen)
Linkki:
paradiselost.co.uk
(Päivitetty 2.3.2012)
Kommenttien keskiarvo:
Kuitenkin tämä levy on parempi kuin edeltäjänsä Believe In Nothing; sillä levyllä ei ainakaan ollut saundi kohdallaan. Näin myönsi taannoin haastattelussa itse Nick Holmeskin. Jospa seuraavalla levyllä Paradise Lost palaisi vielä kauemmaksi aikoja, jolloin tehtiin mestariteokset Icon ja Draconian Times?