John Carpenter: Lost Themes II

Sacred Bones

Olen t�ysin vakuuttunut siit�, ett� John Carpenter on parhaimmillaan elokuvien ohjaajana, mutta miehen saavutuksia musiikin saralla ei voi my�sk��n kiist��. Ohjaajamestarin kyky luoda hyyt�vi� tunnelmia omiin elokuviinsa k�y kiistatta ilmi Halloweenin, The Fogin ja Christinen kaltaisista merkkiteoksista, jotka muistetaan niin kuviensa kuin ��niens�kin ansiosta. Vai kuinka moni meist� voi v�itt��, ettei tied� mik� Halloweenin teemakappale oikein on, kun kuulee sen? Eik� sovi unohtaa, ett� juuri Carpenter ohjasi legendaarista Ennio Morriconea kohti minimalistisempaa ja viilt�v�mp�� tyyli�, kun italialainen loi musiikkia The Thingin klaustrofobista tunnelmaa tiivist�m��n.

Carpenter julkaisi viime vuonna Lost Themes -albumin, jolla kaikki materiaali oli syntynyt Carpenterin, h�nen poikansa Codyn sek� s�velt�j� Daniel Daviesin yhteisty�n�. Kolmikko vastasi my�s kaiken materiaalin soittamisesta, eik� voittavaa kaavaa ole l�hdetty muuttamaan, vaan sama trio vastaa kaikesta ��nest� my�s Lost Themes II -albumilla. Ja ne ��net on tietysti luotu syntetisaattoreilla, joiden soundit pursuavat 80-luvun kauhuisassa hengess�, kaikkien biisien ollessa instrumentaaleja.

Luonnollisesti kahteen eri puoliskoon jaettu levy onkin kuin kuvitteellinen ��niraita johonkin elokuvaan, joka saattaa yh� sijaita vain Carpenterin p��ss� � tai kenties elokuva syntyy jokaisen kuulijan mieless� omana versionaan. Itse n�en esimerkiksi Hofner Dawnin s�keiss� �isen kaupungin ja White Pulse on selv�sti halloweenmaisen kauhun j�lkel�isi�, jonka aikana aurinko saattaa yh� paistaa, mutta voit tuntea jatkuvan uhan silti ihollasi. Modernimpaan ymp�rist��n, mahdollisesti avaruuteen saakka, johdattaa taas Angel�s Asylum, jonka herk�ss� melodiassa kolmikko on l�yt�nyt todellisen kultasuonen.

B-puolella kolmikon paukut osoittavat h�lytt�vi� hupenemisen merkkej�, eik� yritys johda kuin parhaimmillaankin jonkinlaiseen Ghosts of Mars pastissiin. Ei hyv�. Last Sunrise tuo mieleen niin selv�sti Phantasmin, ett� sattuu ja Utopian Facade on taas kuin mielikuvitukseton lis� modernin Tronin maailmaan. Mestarin ei sopisi seurata muita, vaan luoda itse jotain seurattavaa � t�m� sama ongelmahan tipautti Carpenterin pois elokuvamaailmastakin.

Lopun nalkutuksesta huolimatta Lost Themes II on tutustumisen arvoinen tapaus, etenkin sen ter�ksenvahvan A-puolen ansiosta. Ja jos ette usko minua, niin kuunnelkaapa jostain kiekon avauksena soiva Distant Dream, tai saman puoliskon p��tt�v� Windy Death. Ette tarvitse enemp�� vakuutteluja.