Loins: Afterglow

If Society

Korostetun kulmikasta ja meluisaa kitararockia takova helsinkiläinen Loins osui mielestäni jo maalitauluun kahden vuoden takaisella itsensä mukaan nimetyllä EP-levyllä. Pikkukiekko oli kuitenkin kuuleman mukaan vain soundin asettelua ja johdantoa Afterglow-albumille. Tunnot päässäni voi kuvata niinkin, että juuri kun luulit syöneesi jo herkullisen pääruoan, saatkin kuulla kyseessä olleen vasta alkupalan.

Okei, kelpaa minulle, mikäli puheet realisoituvat musiikin tasolla. Eli ydinkysymys kuuluu: pystyykö konkareista koottu noiserock/post-punk -remmi kiristämään puristustaan entisestään?

Uusin sinkku Afterglow pakottaa jo naaman virneeseen, kun nykien venkoileva ja toisinaan vain rumpujen nakutukseen nojaava raita naputtaa vasaralla otsaan. Vokaalit iskevät päin, kitara repii sivussa, mutta keskelle jää yllin kyllin arvokasta tilaa. Näin biisi hengittää kaikessa räminässään ja vaihtaa vieläpä yllättäen kaistaa, kun seuraava vaihe käynnistyy. Nerokkaan devomaista, ilahduttavan vapaata ja ken tietää/välittää, millä värkeillä lienevätkään avaruudelliset efektit tehtyjä. Homma toimii ja se riittää.

Toinen alusta saakka purrut numero on Carpetbagger, jonka noiseinen ahdistus purskahtelee kannen alla asteen rauhallisemmin. Melodinen soolo-osuus on monotonisuudessaan kaunista matikkaa ja kun suitsia pikkaisen höllätään, kasvaa siivu lähes kauniiksi – loinsmaisella tavalla nyt ainakin. Plussasarakkeen ylälaitaan pamahtaa myös Nea Helston vokaaleilla vahvistettu Don’t Have It In You, joka esittelee avausraitana Loinsin leikkikentän eri puolia.

Bändin voima syntyy perusjutuista, kitaran, basson ja rumpujen yhteistyöstä, jossa vokaalit ovat usein vain yksi instrumentti muiden joukossa. Laulun puoli hoidetaan lähes huutaen, vaan huutoakin on todistetusti monenlaista ja jälleen kerran: äänessä on eri tasoja. Keskeinen tukijalka on myös kolkoksi ajettu ja silti riittävän syvä bändisoundi, jossa soittimet erottuvat selvästi toisistaan ja rakenteet toimivat toisiaan tukien.

Workhorse vetää lastiaan väkevällä groovella, jossa pienet muutokset tuovat väriä, kunnes viimeisen minuutin puristus voi alkaa. Pohjan virtaus on sama, mutta pinnalla raivoaa varoittamatta kunnon myrsky ja kuulijaa työnnetään aina vain lähemmäs kuilua. Upeaa, etenkin kun heti perään soi verkkainen ja peräti plus viisiminuuttinen Wave. Näitä kappaleiden keskinäisiä heijastuksia, reagointeja ja muutoksia koetaan monia, niiden edelleen muuntuessa kuuntelukertojen karttuessa.

Ehyt albumi menee oikeastaan sijoiltaan vain silloin, kun sitä vähiten odottaisi. Captain Beefheart -laina For Keeps tuo kuvaan jännittävää vaihtelua, joka samalla jakaa albumia tehokkaasti kahteen osaan. En vieläkään osaa sanoa, josko pidän tuosta, mutta sekin toimii tasoillaan ja tavoillaan. On aika palata alun kysymykseen ja todeta: lähes viisi tähteä, joten mikä pitkäsoittolinjan avaus tämä onkaan.