Pienet

Pienet - Huhtikuu 2023

05.04.2023


Besra: Live at Rødhouse Studio Besra: Live at Rødhouse Studio

Besra on kotimainen post-metalia tavallaan työstävä yhtye, joka ulottaa musiikkinsa progen melodisista usvista aina äärimetallin raivoaviin koskiin asti. Seuraavaa pitkäsoittoaan hiljalleen kokoon takova bändi julkaisee nyt eräänlaiseksi välitilinpäätökseksi tituleeratun kolmen raidan EP-levyn. Kuten otsikkokin jo kertoo, kappaleet on kiskaistu suoraan nauhalle.

Kahdesta uudesta biisistä Sirens saa avata levyn sangen maalailevissa ja postrockahtavissa fiiliksissä, kun taas toinen uusi kappale, Closure, on mitä seesteisin ankkuri. Nyt kuljetaan tunnelma edellä, musiikin syvyyden ja soundien rikkauden häikäistessä. Keskelle EP:tä kohoaa jo aiemmin levytetty Dwell in Bloom, jolla bändin täysin uudistunut soundi pääsee kunnolla loistamaan. Itse kuvaaminen onkin vaikeaa, sillä kun ’post’-sanaa käytetään, päästään helposti irti tarkemmista määrittelyistä. Besran metallista ei ole vaikea löytää vaikkapa gojiramaista virtaa, mutta suvantokohtien pitkät varjot ja kaipailevat soundit akustisine soittimineen pistävät pakkaa hanakasti uusiksi. Eikä tämä ole mielestäni outoilua sen itsensä nimissä, vaan musiikin evoluution tuottamaa tulosta. Kansikuvakin on varmasti aiheesta kyljellään.

Besra on kuuleman mukaan luonut yli tunnin verran uutta musiikkia, minkä kylkiäisenä tämä studio-live syntyi tavallaan sivutuotteena. EP on kuitenkin kaikkea muuta kuin marginaaliin jäävä huomio tai lisälause, enkä tiedä mitä odottaa tulevalta – paitsi jotain erilaista sekä mielenkiintoista.

Mika Roth


De Soto: Highway Calls… De Soto: Highway Calls…
Black Dog

De Soto on vahva nimi, josta taatusti syntyy monenlaisia mielleyhtymiä ison veden taakse. Tällä erää kyse on perinteistä rock'n'rollia niin amerikkalaisen rootsin, kuin hiukan countrynkin jalanjäljissä luovasta kotimaisesta combosta. Kitaristi/vokalisti Tepa Lukkarisen kipparoima yhtye kulkee siis perinteisiä teitä, vaan mihin kaikkialle kiesi trion viekään…

Moneen taipuvan kitaran, pystybasson ja karsitun rumpusetin kera syntyy soundi, josta on lyhyt matka rockin syntysijoille, mikä on taatusti ollut tarkoituskin. Tarina ei kerro kuka soittaa pianoa/koskettimia, mutta pienet lisät laventavat kummasti kuvaa. EP:n kuusi raitaa naksuttavat taloudellisilla kierroksilla, vakaasti ja vahvasti, melodisuuden noustessa kuin luonnostaan kirkkaimpaan valokeilaan. Lukkarisen kitara saakin kertoa tuttuja kuvastoja kierrättävien lyriikoiden rinnalla vähintään yhtä paljon asioita, toisinaan ehkä jopa enemmän. Perinteissä pysyttely on yhtäältä vahvuus, mutta jäin kaipaamaan pientä lisärohkeutta edes johonkin väliin.

Friday Night puksuttaa pitkää iltaa reippaasti tahollaan ja avausraita Highway Calls ansaitsee paikkansa ongelmitta, mutta nostan silti mustaksi hevoseksi suomalaisempaa sielunmaisemaa tihkuvan Hell or Paradise -kertomuksen. De Soto ei ehkä juhli persoonallisuuskisoissa, mutta kun nopat tippuvat sukeutuu toisinaan myös kunnon kuutospareja.

Mika Roth


Dull of Down: Money Stinks / Headliner Dull of Down: Money Stinks / Headliner

Dull of Down kertoo olevansa suomalainen rockyhtye, eikä musiikin kylkeen ole nidottu mitään sen kummempia genrelisukkeita. Ryhmän muotona on rockin historiassa lukemattomia kertoja voimansa osoittanut trio, eikä tuttua kitara-basso-rummut kolmikantaa ole lähdetty rikastamaan sen kummemmilla härpäkkeillä. Soundi on ehkä isoa, mutta meno ei millään tavoin kankeaa.

Raha ei haise, tapaavat monet sanoa, mutta noinkohan on sittenkään. Money Stinks potkaisee pankin ovet auki ja kitarariffi noituu holvitkin aukenemaan, kuten eräässä rockin historian musiikkivideossa. Tallaa painetaan lautaan lähes koko kolmen minuutin ajan, mutta biisihän ei muserru mihinkään ja laulun hokema jää kiistatta päähän. Headliner on puolestaan kuin katsahdus peilin toiselta puolelta, vilkaisu angloamerikkalaisen kitararockin kaartelevampaan lohkoon. Nytkin kitara määrää suunnan ja tunnelman, mutta sopivan käheällä lauluäänellä pärjätään siinä rinnalla ongelmitta, eikä soolokaan voisi juuri tätä paremmin osua saumaansa. Ei mitenkään A-puolen veroinen veto, vaikka kutinsa pitää tämäkin.

Viidennen tuplasinglen jälkeen on aika kääntää katse kohti horisontissa siintävää debyyttialbumia. Valmista luvataan toukokuuksi ja silloin kuulemma niputetaan kaikki tähän mennessä kuultu yksiin kansiin.

Mika Roth


Jazuur Space Club: Even Further Jazuur Space Club: Even Further
Random Records

Levyjä tulee vastaan tuhottoman monia, mutta jotkin jättävät isomman jäljen itsestään muistiin. Yksi tällainen kiekko on Jazuur Space Clubin reilun kahden vuoden takainen Welcome to the Space Club. Tulin tuolloin hakeneeksi vertailukohtia Moroderista Jan Hammeriin saakka, mutta mikään kuvaus ei tehnyt täyttä oikeutta elektronisen kummajaisen luomalle äänitaiteelle.

Toisella kierroksella infoa ei varsinaisesti kaadeta arvioijan kurkusta alas. Jaakko on turkulainen tuottaja, joka musiikin tekee, eikä taustoja selvitetä lainkaan. Puhukoot siis neljä instrumentaaliraitaa ja noin 32 minuuttia Jaakon puolesta. Avausraita Bailen Conmigo livauttaa funk-avaruussaappaat jalkaansa, groovepitoisuuksien kohotessa sankoissa syntetisaattoripilvissä huippuunsa. I Wanna Party With Keith hämärtää valaistusta pari astetta, tanssittavamman ja aktiivisemman vaiheen ottaessa vallan. Hanging On To My Sanityn kevyempi ote saattaa jo luiskahtaa viihteellisemmälle sektorille, mutta Chasing Motorboats paikkaa ankkurina tilannetta. Elokuvamaiset vibat ja parempaa huomista lupaavat äänimaisemoinnit takaavat, ettei kukaan kuule tilaustasi oikein tällä avaruusklubilla.

Even Further ajaa rajoja entistä kauemmas, sysää ääniavaruuksien synanautit jyrkemmille kiertoradoille ja hakee itselleen linkousvoimaa rohkeammin. Pistääkö Jazuur Space Club samalla esikoistaan paremmaksi? Tiukka kysymys, johon ei löydy yksiselitteistä vastausta – ja tämä on ehkä lupaavinta koko tilanteessa.

Mika Roth


Loins Loins: Loins
If Society / Kaos Kontrol / Permafrost Records

Loins on helsinkiläinen debytanttibändi, joka syntyi Funin eläköidyttyä ja Baxter Stockmanin siirryttyä ajasta ikuisuuteen. Mistään keltanokista ei siis ole kyse, eikä jäsenten rakkaus noise rockin rosoisia valleja kohtaan ole kadonnut tässä välissä minnekään.

Sopuisasti bändin itsensä mukaan nimetty esikois-EP on kuuden raidan ja karvan alle 20 minuutin mittainen annos rypistelyä ja rusentelua. Monument takoo sisaruksiaan tylymmin, kartoittaen noisehtavan kitararockin ja postpunkin välistä yhteyttä. Tekstien puolella suoraviivaisuus ja monitulkintaisuus hierovat puolestaan kyynärpäitä toisiinsa, tosin lyriikoiden tylyys ja kovuus kertovat yön hallitsevan näillä seuduin. Elo on kovaa kaikille pallollamme, kuten Teething hyytävästi muistuttaa ja nyrjähdellen klonksutteleva Where To Next? hiukan tuttavallisemmin toteaa. Seuraava betonipinta odottaa aina kulman takana, etkä koskaan tiedä milloin päädyt sitä leuallasi kyntämään.

Loins on kova EP, mutta ei missään nimessä järjettömyyksiin sortuva. Bändin noisen sukuinen rock kulkee vain omilla poluillaan, valitsemillaan teillä, eikä ryhmää kiinnosta sen kummemmin selitellä tai perustella tekemisiään. Vimmainen Beans on ehkä vain kasa kiukkuisia papuja, eikä Constantly Hammered piittaa sekaisesta tilastaan, ja juuri siksi ihastelenkin Loinsin tekemisiä. Toimii.

Mika Roth


Matsi Laulumies: Kaikki kohdallaan Matsi Laulumies: Kaikki kohdallaan

Matsi Laulumies liikkuu neljännellä tuplasinkullaan erittäin risteävissä tunnelmissa, vaan sehän on ollut tapana aiemminkin. Vuoden 2022 tuplista oli vaikea piirrellä suurempia linjoja, silti kaikesta tuntui syntyvän artistin linjaan sopivaa materiaalia.

Uuden tuplan hiljaisempi numero on kiistatta nimiraita Kaikki kohdallaan, jolla kaikki on kirjaimellisesti kohdallaan. Musiikki soi hiljaisena, pääosin akustisena. Tekstin puolella kaiken keskiössä on elämän ihanuus, oman perheen puuhailut kesäisenä iltapäivänä, saunan hiljalleen lämmetessä. Idyllistä ei jääkään puuttumaan mitään, onhan kaikki kohdallaan. B-puoleksi sijoitettu Monta vuotta kajauttaakin sitten rautalankaiset rockit maisemaan, eikä härskin vanhanaikaista muotoa edes yritetä piilotella. Mitä vielä, kappalehan vedetään kapakkapianon takoessa nuotteja ja bändin runtatessa simppelin sopuisaa ränttätänttää. Jaa että toimiiko: no totta ihmeessä!

Kaksi biisiä. Yksi hauska hulluttelu, toinen hiljaisempi tunnelmointi, ja niin vain tämäkin pari kuulostaa tekijältään. Koskakohan näitä pienjulkaisuja kannattaisi jo nitoa isommiksi paketeiksi?

Mika Roth


Morley: Let’s Now Morley: Let’s Now
UHO Production

Vuosituhannen alussa oululainen Morley sai aikaiseksi liikehdintää värikkäällä poprockillaan. Monet ongelmat kampittivat kuitenkin bändin, mutta kukapas sitä haudassa ikuisia aikoja jaksaisi olla. Fuck It Up -sinkku katkaisi pitkään jatkuneen kuivan kauden tuossa taannoin, ja nyt on käsissä peräti neljän biisin mittainen EP-levy.

Kitararock soi savuisen epäselvänä, aivan kuin sijoiltaan nyrjähtäneenä, mutta sehän on tietysti merkittävä palanen koko jutussa. Morley melkein sortuu jo kinttupolultaan Dancing on Wiren vingahdellessa, mutta edes ankkuri ei upota tätä purtta. Fuck It Up on sinkuksi yllättävän venkoileva, aivan kuin Morley ei olisi saanut (eikä edes halunnut saada) kelpo biisistään täyttä otetta. In the Mood karkaakin keulille badseedsmaisen soundinsa sekä mukaansatempaavan asenteen ansiosta. Samaa päättäväisyyttä hivenen sumeammin tarjoilee myös Let’s Go Rocking Tomorrow, jonka öinen rocksoundi on sopuisasti bluesin kaihoisaa, indien rosoista ja silkkisen pehmeää. Vokalistin matala mörinäkuiskailu ja eloisa bassolinja luovat vahvan vastavoiman koskettimille, eikä huomisen rokkailusuunnitelma jää jalkoihin.

Morley tekee niin omaa juttuaan, että sen äärellä tahtovat adjektiivit loppua kesken. Näennäisen huolimattomuuden alta pilkistää barokkipopmaisia veistospuistoja, joiden utuisissa hahmoissa ajat sulavat ja paikat katoavat – muualtakin kuin hampaista. On tämä vaan kummaa hurmaa, joten hattua päästä.

Mika Roth


Mr. Dad: Mushroom Cloud / Contradiction Mr. Dad: Mushroom Cloud / Contradiction

Kahden helsinkiläisen laulaja/lauluntekijän muodostama Mr. Dad pistää uudella tuplasinkullaan kaksi sangen erilaista maailmaa samoihin kansiin. Yhtäältä uuden aallon kolkkoutta huokuvat synasoundit kylmäävät, toisaalta orgaanisen pyöreä 70-lukulainen retropop rätisee massiivisen takan lämpöä.

A-puoleksi nostettu Mushroom Cloud on kannanotto maailman menoon. ”Luin uutisia ja alkoi v**uttaa”, todetaan saatteeksi, eivätkä ydinsodan uusvanhat uhkakuvat ole sieltä dystopioiden heppoisemmasta päästä. Dreampopahtava siivu on tietysti musiikiltaan kaunis, tarttuva ja kepeä, ohjusten suhistessa lyriikoissa. Ka-sa-ri! B-puolen Contradiction pohtii elon loputtomia vastakkainasetteluja, pakotettuja valintoja, ’joko-tai’ -maailmaa. Biisi rullaa hehkuen ja retroisen softrockin sekä popin liittymä saa kuin huomaamatta nojailemaan taaksepäin, ottamaan rauhallisemmin, paljon, paljon rauhallisemmin.

Mr. Dad osaa luoda hyvin erilaisia poprakennelmia, eivätkä satiirin tai ironian viidat ole myöskään salattuja duolta. Kuulijan osana onkin tasojen arvailu, sekä tietysti mitä pehmeimmästä popista nauttiminen.

Mika Roth


Mustan Kuun Lapset: Suruaika Mustan Kuun Lapset: Suruaika
Inverse Records

Mustan Kuun Lapset on kulkenut pitkän matkan, tänä vuonna mittariin pamahtaakin jo kolmas täysi vuosikymmen, joten on koittanut juhlan aika. Ja kuinkas muuten täysiä kymppejä korostaisi, kuin äärimetalliksi kääntyvää musiikkia lisää luoden. Tällä erää tuoretta materiaalia on kolmen raidan edestä, minkä lisäksi yhdestä vanhasta rallista kaivetaan esiin makoisia luita ja niistä keitetään ihan uusi soppa.

Kirstunkantaja on itse asiassa enemmänkin intro, mutta kun Muistoa kunnioittaen pääsee vauhtiin, niin se on sitten taas sitä tuttua metallinlaskettelua ja hellää rusikointia. MKL onkin jalostanut pehmeän raskautensa ja huomaamattoman murskaavuutensa niin persoonallisella tavalla, että moisesta vain yllättyy kerran toisensa jälkeen. Paksut kitaramatot ja kaiken läpäisevä melodisuus, jykevä massiivisuus ja silti kepeä askellus, tämä yhtye on ikuinen mysteeri sekä ihme. On suruaika täytetty loikkaakin sitten akustiselle polulle, tipauttaen metallit matkasta ja korvaten sähköt pitkälti toisenlaisella syvyydellä.

Ja koska kyseessä on juhlavuosi, tehdään Morfiinisiivet (Alas de morfina) -kappaleella rikasta yhteistyötä monien eri tahojen kanssa. Tuttu kappale on käännetty vokalisti Karen Lammermoorin toimesta, eikä mikään ole kuten ennen – eikä tietysti pidäkään olla. Viehättävä versio yhdistää raskaan mäiskeen akustiseen soundiin, eikä kukaan tallo tietenkään kenenkään varpaille.

Mika Roth


Oskr: Quattro Stagioni or - How I Learned to Stop Loving and Fear the Bomb Oskr: Quattro Stagioni or - How I Learned to Stop Loving and Fear the Bomb
Drink Tonight

Poreilevan modernia, menevää ja elektronista poppia luova laulaja/lauluntekijä Oskr julkaisi pandemian aikana pinon yhden biisin sinkkuja, mutta nyt on koittanut ensimmäisen isomman kokonaisuuden aika. Mahdottoman pitkän nimen omaava EP ei pidä sisällään yhtään aiemmista sinkuista, vaan se koostaa tyystin oman tarinansa.

Kiekko onkin teemalevy miehestä, jonka parisuhde karahtaa kiville ja ote elämästä lipsuu pahemman kerran. Biisejä on neljä, yksi per vuodenaika, kaiken alkaessa syksystä. Syksyisyydestään huolimatta menevä Deer Hunting Season olisikin temponsa ja tarttuvuutensa puolesta mainio valinta sinkuksi, toinen popin menevämpää kaistaa kiitävä raita on Spring One. Eivät nämä mitään simppeliä peruspoppia ole, kaukana siitä, mutta Oskr osaa upottaa koukut raitoihinsa monin eri keinoin ja tavoin.

Edellä mainittujen väliin puristuva Dark Days on kivuliaampi balladinkaltainen, jonka vanhan koulukunnan soundeista tihkuu sydänverta. EP:n sulkeva Summer Hits osoittaa puolestaan sen, että kesä voi iskeä hyvinkin lujaa alamäen mäjähtäessä viimein pysähdykseensä. Niin ikään hitaammin kasaan puristuva ankkuri jättää melankolisen jälkimaun, mutta nythän kyse olikin yhden tarinan lopusta.

Mika Roth


Sami Antero Nygrén: Hankalikon maineeni Sami Antero Nygrén: Hankalikon maineeni

Suomenkielisen poprockin mahdollisuuksia tutkiva Sami Antero Nygrén on pistänyt näemmä tuulemaan. Hyvä että pöly ehti laskeutua taannoisen Murokulhojen varjoissa EP:n tiimoilta, kun uutta kolmen biisin annosta pistetään jo pihalle. Tällä erää otsikon mukainen kappalekin on mukana. Tavoilleen uskollisesti Nygrén ei juuri suutaan piekse ja mainospuheita virittele musiikkinsa tiimoilta, joten kappaleet puhukoot tekijänsä puolesta.

Soundi on ehkä himpun rockimpi, ja lofi on selvästi hyödynnettävä mahdollisuus, eikä mikään tuotannollinen uhka. Etenkin kahdella ensimmäisellä siivulla tuttuja rakenteita pyritään rohkeasti tönimään ja tuuppimaan, eikä pieni äkkivääryys ainakaan vesitä rakennelmia. Erilaiset sydämet miksailtu pelaa korttinsa rohkeimmin, mikä tuo mielestäni muassaan onnistumisen. Ankkuriraita Minun sumuni nimi lähtee taas klassisemman rockin kyytiin kantavammalla askeleella, sekä terhakammalla kitarasoundilla. Tekstin puolella Nygrén avaa rohkeasti sydäntään, intoutuen suoranaisiin runollisuuden puuskiin. Kovassa seurassa kiekon korkkaava nimibiisi on hiukan orpo pirulainen, jonka osana on hämmentää ja kieroilla ihan silkan itsensä takia. Hankalahan tuota on oikein sorsiakaan, mutta pronssitilaan pitänee silti tyytyä.

Kuuden soolobiisin myötä Nygrénille on jo kehittynyt omanlaisensa tyyli ja soundi, jotka kaikesta epäkaupallisuudestaan huolimatta (tai kenties juuri sen ansiosta) herättävät tuntoja. Isolla rahalla saisi isoa tuotantosoundia, vaan mihin sitä ensinnäkään tarvitsee, jos perimmäiset tavoitteet ovat jossain muualla?

Mika Roth


Strum 101: Trial and Error Strum 101: Trial and Error
Fast Decade Records

Mitä se ska ensinnäkään on, punk rockia työstävä Strum 101 kyseli reilu neljä vuotta sitten Is This Ska? -kiekollaan. Tässä välissä bändi on ehtinyt pistää ulos niin albumia kuin sinkkuakin, ja uusin julkaisu on kunnianhimoisesti neljän raidan muodostama kokonaisuus. Eli miniluokan konseptialbumi.

Teemana on kahden henkilön välirikko, heidän hidas ja vääjäämätön vieraantumisensa, joka esitetään rajatusti toisen osapuolen näkökulmasta. Yritys ja erehdys kertoo niin lyriikoiden tarinasta kuin kuuleman mukaan koko levyn työstöprosessista, jossa oikeita yhdistelmiä, kaavoja ja palasia haettiin pieteetillä. Koska kaikki on tehty hartiapankilla ja omin voimin, ovat päätökset ryhmää sitovia – tai hajottavia.

Avainsana on nopeus. Vauhti on kiivas kautta linjan, vaikka kaksi raitaa ylittää neljän minuutin rajan. Aihepiirin takia ahdistus puristuu helposti läpi soundivalleista, mutta yhtye ei sorru murheilemaan ja surkuttelemaan. Sen sijaan jopa Act II: Deprecation ja tuotakin tummempisävyinen Act III: Aggravation pitävät kiinni energisyydestään, joka ei ole missään nimessä vain negatiivista. Tai itse koen ainakin tämän terhakan punk rockin ennemminkin voimaannuttavana elementtinä. Kovistakin asioista voidaan puhua niin kovin monin eri tavoin.

Mika Roth


Urhosson: Nove EP Urhosson: Nove EP
Pocket Echos

Urhosson urakoi viime vuonna sen verran hurjalla tahdilla, että moista voisi kutsua jopa vimmaiseksi luomiseksi, vaikka artistin säveltämä ja tähän maailmaan saattelema musiikki rauhallisuutta huokuukin. Uusi vuosi on käynnistynyt kahdella sinkulla, jotka ovat nyt saaneet kaksi uutta kaveria EP-levylle.

Sinkkuina ilmestyneet River Poem ja Shoreline Sunset saavat kunnian avata levyn mainitussa järjestyksessä. Näistä jälkimmäisen rauhalliset ja harkitut soundivedot edustavat EP:n asettuneinta puolta, kaikenlaisen kiireen ja hopun loistaessa poissaolollaan. Urhosson ei montaa palasta tarvitse puristaakseen kivestä vettä, eikä tunnelmien vaihtelu ole hankalaa. Kaikki neljä raitaa edustavatkin kovin erilaisia puolia musiikista, jota yhdistää vain elektronisuus ja instrumentaalisuus. Rytmillään vetävä Mushroom Empire on paketin eksoottisin kokemus, kun taas River Poem virtaa säästeliäästi uomassaan. Kappale muistuttaa ARPS-levyn kokeiluja, kun taas Antifragility avaa elektroakustisin soundein ovia raikkaisiin uusiin suuntiin.

Tarina ei kerro kuinka nämä neljä kappaletta päätyivät yhteen, mutta niiden värikkyys ja monimuotoisuus on jotain, jota olen Urhossonilta aiemmin hieman kaipaillutkin.

Mika Roth


Dispyt & Death Crusade: Split Dispyt & Death Crusade: Split
Elitbolaget

Tämänkertaisen koosteen ainut splitti-levy on rankan crust-punkin ja äärimetallin juhlaa, sillä suomalais-puolalaisen yhteistyön kumpikin puolisko viihtyy genrensä mustemmassa päässä. Tarina ei kerro kuinka toistensa tekemisiä fanittavat heput julkaisusiltansa rakensivat, mutta sen kantokykyä ei tarvitse epäillä.

Ensimmäisenä lyöntivuoroon päästetään kotoinen Dispyt, joka pistää crustin ja black/death -metalin partikkeleita jonoon, pinoon ja kasaan huikealla voimalla. Metakan korkkaava Deras mörker ei kellota edes kahta minuuttia, mutta 113 sekuntia riittää kyllä välittämään olennaisen metallimyrskyllään. Turpaan tulee niin että tukka lähtee, eli kaikki kunnossa.

Eikä Vanvett juuri tempoa tipauta, vaikka mittaa rallille kertyy yli kaksinkertainen määrä. Kyseessä saattaa olla kannanotto Eurooppaa muuttaneelle sodalle, tai sodan järjettömyydelle yleensä. Niin tai näin, kukaan ei voita näissä lopun ajan mittelöissä, kun elämää haaskataan surutta. Tylyt tekstit ovat ansainneet raskaan kuorensa, ja päinvastoin.

Death Crusade Death Crusade on puolalainen crust punk/death metal -yhtye, jonka sanomista en osaa sanoa sen enempää, kun kieli on outoa ja lyriikoita en onnistunut käännöskoneelle löytämään mistään. Vaan ehkäpä yhtyeen otsikko ja kansikuvan vahvat sävyt välittävät riittävästi tuntoja. Grafiikkahan on tällä saralla usein melko kalmaista ja punaista, kuten tekstitkin.

Musiikki sen sijaan iskee kuin laumallinen Leopard-vaunuja ja avauksena kuultava Chciwe plemie painuu todella syviin vesiin kuin tiiliskivi kesäiseen lampeen. Soundivalli on korkea, rosoisuudessaan ehdoton ja silti biisi hengittää, koska puristusta ei vedetä överiksi. Wojna sujauttaa groovemetallipopot syvemmälle jalkaan ja suorastaan rullaava siivu saattaakin nousta koko splitti-kakun todelliseksi kirsikaksi. Ei tämä nättiä ole, mutta kuoleman ristiretkeltä ei voisi vähempää odottaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 1470
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s