Maija Pokela: Lohdun sanoja

Omakustanne

Monesta yhtyeestä ja yhteydestä tuttu kanteleensoittaja ja laulaja Maija Pokela päätyi pandemia-aikana julkaisemaan soolosinkkuja, joilla kansanmusiikkia lähestyttiin keveän ilmavan ja folkahtavan popin kautta. Ikänsä kansanmusiikin kanssa tekemisissä ollut Pokela keksi näin itsensä samalla osin uudelleen, pitäen kanteleen yhä tekemisen keskustassa. Tahdon sen matkaan -sinkku enteili jo hyvää tapahtuvaksi, mutta soolodebyyttialbumia saatiin lopulta odottaa aina vuoteen 2025 asti.

Vaan tässä se nyt on, kontrabassoa ja selloa kolmella raidalla soittavan Samuli Volanton kanssa tuotettu ja Pokelan hartiapankilla julkaisema albumi. Yhdeksällä raidalla kuullaan harvoja ja valittuja vierailijoita, jokaisen lisän ollessa tarkoin harkitun ja kohdillaan. Oikeanlainen niukkuus ja herkkyys ovat Lohdun sanoja -albumin peruskiviä, joita Pokela myös kohtelee kunnioittaen kokonaisuutta korostaen.

Rytmi syntyy ilman rumpuja ja elektroniikkaa, mikä jo itsessään luo keveän ilmavan hengen levylle. Eri kokoisia kanteleita soitetaan herkin ottein ja kun kontrabasso pääsee antamaan siellä täällä tahtia, on tuokin soitin hyvin sävyisällä ja sovittelevalla päällä. Veera Kuisman ja Johanna Lankisen viisikieliset viulut luovat kaihoa Sukupolvien keinun liikkeeseen, Hannu Sepposen tekstin pohtiessa ajan kulkua lasten ja vanhempien ketjun vain jatkuessa ja jatkuessa.

Näin ilmavassa muodossa vokaalit ja sitä kautta tekstit nousevat huomion kohteeksi. Pokela nojaa monesti myös kansansävelten sanoihin, joita on hivenen viilattu ja muokattu. Kuullun perusteella Pokela voisi tosin luottaa rohkeamminkin omaan tekstikynään, jonka musteesta löytyy tarkkuutta ja hienosyistä voimaa. Juna vangitsee oivasti hetken ja sydäntä rohkeasti avaava Enkelikello on jälleen ajan kanssa pelaava tuokio, jossa olennainen osataan kiteyttää kauniisti kuoreensa.

Pokelan laulutyyli on vähäeleinen, osin jopa pidättyvä ja taakse nojaava, mutta sekin kääntyy levyn eduksi, kunhan tyyliin vain tottuu. Onni Rajaniemen vierailevat vokaalit nousevat levyn puolivälin tienoilla vahvoiksi tukirakenteiksi, tuoden yhden elementin lisää jo valmiiksi rikkaaseen kokonaisuuteen, mutta Pokela on levyn todellinen sielu.

Lohdun sanoja on itsensä näköinen avaus, jolla Pokela pohtii ihmistä, luontoa hänen ympärillään ja näiden kahden monitahoista suhdetta. Aika näyttäytyy samaan aikaan kaipuuta luovana ja lohduttavana viittana, johon moni raita kääriytyy kuin huomaamatta.