Alice Cooper: The Revenge of Alice Cooper

Ear Music

Kesä toi kaikenlaista kummaa tullessaan myös musiikin saralla, kuten muutaman odotetun paluun ja paljon musiikkimaailman uutisia. Yksi ristiriitaisimmista tapauksista on mielestäni Alice Cooper -yhtyeen paluulevy, jonka myötä vuonna 1973 edelliset studioalbuminsa julkaissut legenda palasi takaisin otsikoihin. Poissa jengistä on jo vuonna 1997 menehtynyt kitaristi Glen Buxton, mutta hänenkin nimensä on saatu kiekon kanteen, kun vanhoja demoja on käyty lävitse.

Okei, eihän tämä salama varsinaisesti mistään kirkkaan siniseltä taivaalta räsähtänyt. Bändin muut jäsenet, eli rumpali Neal Smith, basisti Dennis Dunaway ja kitaristi Michael Bruce, olivat jo häärimässä apukokkeina Cooperin Welcome 2 My Nightmare soololevyllä vuonna 2011, kuten myös kymmenen vuotta myöhemmin julkaistulla Detroit Stories -pitkäsoitolla. Aiheen ympärillä on siis kierrelty jo jonkin aikaa. Vielä kun kultaisten päivien luottotuottaja Bob Ezrinkin on ollut jo pidempään kuvioissa, oli The Revenge of Alice Cooper -albumin ilmestyminen ja sen kautta vanhan bändin täydellinen paluu kai tavallaan väistämättömyys.

Miksi en sitten hypi innosta? Minulle vuoden 1973 Billion Dollar Baby oli yhden linjan huipentuma. Tuolla albumilla Alice Cooper -yhtye osui kerran toisensa jälkeen häränsilmään, soundin, lyriikoiden ja oikeastaan kaiken olennaisen napsahtaessa kohdilleen. The Revenge of Alice Cooper on ihan mukiinmenevä hard rock albumi, mutta legendaaristen kiekkojen rinnalla puhutaan lähinnä ykkösdivarin kamasta, eikä aina edes siitä.

Ensinnäkin mitat ja numerot ovat mielestäni pielessä. Billion Dollar Baby oli ennen tätä ainoa bändin levy, joka kellotti yli 40 minuuttia, ja sekin vain niukasti. Nyt kokonaismittaa on 54 minuuttia ja risat. Klassikkolevyillä biisejä oli yleensä 9–10 kappaletta, nyt raitoja on peräti 14, eikä seassa ole kuin yksi alle kolmeminuuttinen veto. Jopa bändin kultakaudella näin jättimäiset kiekot olivat genressä harvinaisuuksia, eivätkä jännitteet kestä millään saralla.

Itse materiaali kuullaan terävä pää edellä, eli albumin kolme sinkkua ovat levyn kolme ensimmäistä biisiä. Ykkössinkku Black Mamba ei jaksa oikein pusertaa viittä minuuttiaan, mutta onneksi Wild Ones paikkaa nopeammalla tikkauksella nousten kiekon yhdeksi huippuhetkeksi. Peruskauraa ehkä siinä missä kolmossinkku Up All Night myös, mutta bändin perustavarakin on toimivaa. Kill the Flies on tuttua Cooperia hullujenhuoneen käytäviltä, kun taas westernin kanssa pelehtivä One Night Stand lähtee jolkuttelemaan preerialleen. Mystisen lännen makuuhuoneissa on tilaa niin viitoille kuin tikareille, etenkin kun yö on täynnä yllätyksiä.

Albumin jälkimmäinen puolisko luottaa tuttuihin ränttätäntän jekkuihin ja hard rockin melodiakulkuihin. Money Screams viihdyttää ja ainoa Buxtonin nimen sisältävä raita, eli What Happened to You antaa kytkimen luistaa. Nimet kirjataan plussasarakkeeseen, mutta muuten osumat jäävät odottamaan itseään. Yksi ongelma on eittämättä se, että liikaa materiaalia on haluttu mahduttaa mukaan, kun aineksia olisi ollut bonuskipaleet mukaan luettuna jo lähes kahteen pitkäsoittoon. Jos jatkoa odotettiin yli puoli vuosisataa, niin miksi häslätä ja kiirehtiä nyt näin?

The Revenge of Alice Cooper on useimmiten keskinkertaista rokkenrollia, jota värittävät jotkin kirkkaammat hetket. Suuremmassa mittakaavassa kiekko asettuu selvästi heikommalle puolelle, mutta samalla se avaa mahdollisuuden jatkolle. Todettakoon sekin ääneen, että bändi saa jopa keskinkertaisimmat palat soundaamaan herkullisille.