Alice Cooper: Road ja loistava show
09.09.2023
Rock’n’roll on parhaimmillaan maailman paras show. Kauhurockin luottomies Alice Cooper tarjoaa uuden Road-albuminsa kyljessä bonuksena täydellisyyttä hipovan konserttikokemuksen, joka on tallennettu vuoden 2022 Hellfestiltä. Miksi ensinnäkään tarjota vain yhtä show’ta, kun samaan rahaan saa kaksi totaalista rock’n’roll kokemusta? Rock ei koskaan kuole, kiitos Cooperin kaltaisten dynamojen. Ole siis hyvä, herra Cooper, ja johdata meidät jälleen kerran tien päälle.
earMusic
Road-levystä saapui Desibeli.netin innostuneeseen toimitukseen komea tuplapaketti, jossa normaalin CD:n kyljessä on täyden livekonsertin sisältävä DVD. Astetta paremmalla kuvalla mentäisiin Blu-Raylla varustetulla paketilla, mutta korkeapiirtokuvat jäivät tällä erää välistä. Levystä on luonnollisesti saatavilla myös tuplavinyylinen versio, jotta tiukimmatkin puristit voivat nauttia Cooperin seurasta kuten parhaaksi katsovat. Yhteistä kaikilla albumin versioilla on kuitenkin se, että levyllä on 13 raitaa. Eli sen kummempia lisukkeita uudelle konseptikiekolle ei ainakaan tätä kirjoitettaessa ole vielä mahdollista saada.
Jaa että mikä on konsepti, mistä Cooper tarinoi meille tällä erää? Kauhuja ja karmeuksia on koettu vuosien varrella jos minkälaista. Kauhuteatteria, sarjamurhaajia, vinksahtaneita rakastajia ja kaikkea sellaista kivaa, mutta nyt meno on aavistuksen rennompaa. Road on näet kitarabändilevy, joka keskittyy yhtyeelle ja sen jäsenille tien päällä tapahtuviin kummallisuuksiin, kommelluksiin, karmiviinkin tapauksiin ja osittain myös tästä kaikesta syntyvään mustanpuhuvaan huumoriin.
Ultimaaliselle bändilevylleen Cooper halusi asettaa myös tarkat rajat ja koko yhtye otettiin mukaan työstämään biisimateriaalia alusta saakka. Kaikenlaiset lisäotot ja kerroskakkukikkailut saivat myös jäädä pois, koska Cooper halusi korostaa nimenomaan yhtyeensä loistavaa vetoa. Eikä tuossa piiloteltavaa olekaan, sillä ryhmän uusin jäsen, Nita Strauss, on hänkin ollut mukana jo vuodesta 2014 lähtien. Toinen kitaristi Ryan Roxie on ollut matkassa jo 90-luvulta ja kitaristitrion täydentävä Tommy Henriksen kuuluu myös superbändi Hollywood Vampiresiin. Myös rytmiryhmältä löytyy jo maileja mittareista vähintäänkin riittävästi, niin Cooperin lestissä kuin muuallakin.
Voimaa ja vääntöä löytyy, mikä tuntuu The Big Goodbyen puristuksessa ja Dead Don’t Dancen venkoilevassa kiemurtelussa, bändin astellessa hard rockin ja blues rockin rikkailla hautuumailla. Tom Morellon vahvistama White Line Frankenstein lunastaa ison nimensä ja ensimmäiseksi sinkuksi jo kesällä nostettu I’m Alice kuulostaa klassiselta Cooperilta, tehden kunniaa vuosikymmenten mittaiselle historialle.
Cooper ja hänen viisihenkinen bändinsä ovatkin selvästi elämänsä vedossa, joten kun Welcome to the Show esittää kutsunsa siihen kannattaa tarttua hanakasti. Kunnon show’n hengessä osa numeroista on paikalla vain tukeakseen naapureitaan, mutta niinhän asianmukainen rock’n’roll show rakennetaan. Enkä nyrpistä nenääni edes Baby Please Don’t Gon sydänsuruille tai Rules of the Roadin helppoheikkimäiselle menolle. Tuokin on osa eloa tien päällä keskellä huijareita, onnenonkijoita ja pummeja.
Paketin toinen puoli, eli vuoden 2022 Hellfestin konsertti, koostuu kuudestatoista kappaleesta, sekä juuri sopivan mittaisesta Straussin kitarasoolosta. Vaikka keli oli kaikkea muuta kuin tilannetta suosiva, ottaa bändi sadepäivän illastakin kaikki tehot irti. Feed My Frankenstein ja No More Mr. Nice Guy ovat tietysti sen luokan iskuja, että niillä lämmitellään kylminkin iglu tarvittaessa ja Cooper ryhmineen tietää kuinka yleisö saadaan nopeasti syömään kädestä.
Toinen vahva osuus käynnistyy em. soolon perään soivasta Roses on White Lace -numerosta, jonka jälkeen potti vasta räjähtääkin. I’m Eighteen istuu yhtyeen asenteikkaaseen soittoon, mutta tietysti Poison on se, mitä iso osa väestä odottaa ja jonka se viimein saa. Osa albumilla alkujaan kuulluista kosketinhässäköistä ottaa lievästi osumaa, mutta olennainen välittyy kyllä kolmen kitaran voimin.
Billion Dollar Babies tuo lisää näyttävyyttä show’hun ja samaiselta klassiselta pitkäsoitolta löytyvä I Love the Dead on aina ollut yksi kiistanalaisimmista vedoista tekstinsä perusteella. No, kiistanalainen on toisaalta herra Cooperin toinen nimi, joten lentäkööt kaikki Dead Babiesia myöten vain samaan loistavaan kokemusten röykkiöön. Cooper osaa näet vetää ja työntää juuri sopivasti, jotta jännitteet elävät, outo ei käänny liian kummaksi ja kaiken alla musiikki pysyy silti etusijalla.
Konsertin sulkeva Schools Out on (tietysti) jälleen elämää suurempi rock’n’rollin taivasmatka, johon osataan kutoa myös palasia Pink Floydin klassisesta Another Brick in the Wall -vedosta. Toimii kuin koulun vessa, röökitauolla. Klassisen konsertin kaikki puolet täyttyvät kun yhtye vielä esitellään ja yleisö saa ulvoa sielunsa kyllyydestä. Esitelläänpä myös uskollinen tanssija ja Cooperin vaimo Sheryl, joka esiintyy useampaan otteeseen show’n eri vaiheissa.
Mitä sanoa, mitä todeta kaiken koetun jälkeen? Road on tasaisen vahva luku aina vain pidemmäksi käyvässä tarinassa. Alice Cooper on samaan upea tirehtööri ja loistava yhtye hänen taustallaan tekee töitään laadusta tinkimättä. Vanhoihin numeroihin osataan löytää piristystä ja uusista kappaleista tarttuu keikkasettiin taas pari helmeä ja matka se vain jatkuu tietä pitkin eteenpäin.
Mika Roth
