Kauko Röyhkä & Riku Mattila: Meidät pelastaa vain rakkaus

Svart Records

Musiikki on mystinen elementti, jonka vaikutus ja voima tekee minut onnellisella tavalla nöyräksi. Vuonna 2008 hurmaannuin ensimmäisestä Kauko Röyhkä & Riku Mattila albumista, joka on ehdoton klassikko ansioituneiden herrojen uralla. Jo vuonna 2008 konkariosastoa edustaneet tekijät ovat vuonna 2025 entistäkin kokeneempia, vaan aika ei näytä hioneen heitä liiaksi. Olisiko näiden rockin graniittisten paasien pintaan jopa ehtinyt ilmestyä entistäkin kovempia ja tavallaan loistavampia elementtejä?

Röyhkän tapa tempoa tyylillisesti eri suuntiin on toisinaan enemmänkin mielipiteitä jakavaa toimintaa, mutta Meidät pelastaa vain rakkaus -albumilla ’klassinen Röyhkä’ tekee paluun. Tosin näiden kappaleiden kertoja on useimmiten ajassa taaksepäin katsova, kenties jo hivenen asettunut ja samalla viisastunut tarkkailija. Poissa on nuoren älykön kitkeryyteen taipuvainen nokkeluus, suurimmaksi osaksi nyt ainakin.

Matkalla maineeseen on jälkikirjoitus yhdestä mahdollisesti murskaantuneesta haaveesta, jossa tragedia rakentuu onneaan etsimään lähteneen katoamisesta. Hollywood on nuoruutta syövä peto, joka on kertojalle tosin itsessäänkin lähinnä kulissimainen unelma, aivan kuin Arthur Dentille New York niine kaikkineen. Maine on Hollywoodissa paratiisi tarpeettoman suurella ja myrkyllisellä käärmeellä. Moisesta paikasta on parempi pysyä poissa, vaikka se sitten tarkoittaisi pienemmissä piireissä pyörimistä, tuntuu kertoja kuin huomaamatta pohtivan.

Sama valojen ja varjojen välillä liikkuminen leimaa koko albumia. Mitä on onni? Se saattaa olla joillekin kilvoittelua ja idean perässä juoksemista, kuten Kohti jumalaa vihjaa. Toisille se on vilahdus menneisyydestä, yllättäen avautuva mahdollisuus, kenties vain lämmin muisto. Pidin sinusta lisää toki nopeasti otsikkonsa perään myös preesensmuodon ”pidän sinusta”, mutta fokus on menneisyydestä löytyvän tuokion hehkussa.

Onnen ja surun tapa tarttua toisiinsa nousee pintaan toistuvasti. Ankkuriksi sysätty Marraskuun kulkija on levyn menevimpiä vetoja, jossa olennainen kudotaan mestarillisesti muutamalla rivillä ja soundilla. Marraskuu on kylmä ja märkä, mutta kulkija kulkee duuri repussaan ja hymy huulillaan. Sinä hymyilit mulle näkee aikain takaa tutun hahmon, jonka myötä kertoja tiedostaa myös mahdollisen menneen, joka ei voinut toteutua nuoruuden virheiden vuoksi. Vuodet voivat kadota hymyn voimalla hetkeksi, mutta menneitä ne ovat joka tapauksessa. Levyn avaava Hukkasin jotakin metsiin käsittelee samaa ajatusta, jota jälleen säestetään yllättävänkin menevällä ja rullaavalla kappaleella.

Röyhkän ja Mattilan yhteistyö on alleviivaavasti ei-elektroninen. Jutut tehdään vanhan liiton keinoin ja melodisen popin juuret ulottuvat ainakin 60-luvulle asti. Rytmissä on svengiä ja taustoissa yllättäviä äkkisyviä, kun mm. The Beatlesin kerroksellisemmista tekemisistä on haettu innoitusta ja toisinaan malliakin. Sinkuksi valittu Suklaa-jeesus sulatti jo loppukesän helteissä sydämet, eikä tumman ysärisellä soundilla silattu raita petä, tai edes riko kuvaa sen pahemmin.

Voisit edes kerran luvata on häviäjän puolelta kerrottu tarina toksisesta rakkaudesta, jossa toisen valta on aikaa sitten nujertanut kertojan sydämen. Vaan irtikään ei pääse, joten minkäs teet. Invalidin tytär on myös tarina rakkaudesta, joka on vain saanut asiat luisumaan sivuraiteille. Ehkä kaiken voisi sulkea Missä kaikki ovat? -raidan mystisiin riveihin. Aikakin on jo pysähtynyt helvetinkaltaisessa paikassa, joka saattaa hyvinkin olla peräisin unista, menneestä – tai osin sekä että. Vastaako raita avauskappaleelle ja onko se avain muihinkin oviin? Kenties, kuka tietää, onneksi tarina kuitenkin jatkuu.

Meidät pelastaa vain rakkaus -albumi on kuvaus maailmasta, jonka voi pelastaa vain rakkaus. Ihan oikeasti, ilman sarvia ja hampaita. Päälle kuusikymppinen voi laulaa rakkauden voimasta, koska hän on todella nähnyt maailmaa muodostaakseen mielipiteensä. Eikä rakkaus ole mikään taikavoima, joka tulee ja pelastaa meidät tuosta vain. Sekin vaatii työtä, ponnisteluja ja tietysti myös kompromisseja aidon demokratian nimissä, mutta se on samalla parhain mahdollinen alkupiste.