Mikko Herranen: Hetket

Noise Floor

Musiikin moniottelija ja multi-instrumentalisti Mikko Herranen käsitteli toissa vuonna ilmestyneellä Varjot-albumillaan pahuuden konseptia. Tarkemmin vielä sitä, miksi me ihmiset olemme toisillemme joskus pahimpia mahdollisia petoja. Mikä saa periaatteessa järkevät yksilöt sortumaan raakuuksiin, ilkeyksiin ja puhdasta pahuutta muistuttaviin hirmutekoihin?

Musiikillinen muoto oli raskas suomenkielinen rock, jonka melankolinen melodisuus viisti toisinaan jopa läheltä metallia. Tekstien toisella puolella korostui myös avun ja huomioimisen tärkeys, pieni sana ja ele oikeassa kohdassa voi muuttaa radikaalisti yhden – ja kenties useammankin – elämän kurssia.

Varjot jäi mieleen vavahduttavana kokemuksena, joka laittoi todella ajattelemaan kuulemaansa. Niinpä kun Herrasen ja sanoittaja/tarinoitsija Hirvosen yhdessä luoma Hetket-albumi saapui, osasin jo aavistella kaksikon jatkavan edellisen työnsä jäljissä. Ja niinhän se on, suruista soitto on jälleen pitkälti syntynyt. Tällä erää albumin tuotot ohjataan vakavasti sairaiden lapsien tukemiseen ja tarinat ovat kovin surumielisiä, vaikka raskas lohduttomuus jääkin onneksi rannalle.

Ensinnä haluan nostaa esiin sen, että Herranen/Hirvonen -kaksikko on luonut joukon vahvoja ja koskettavia tuokioita, jotka eivät tarvitsisi lisää tukea toimiakseen. Avauksena kuultava Elämä iskee välittömästi ilmat pihalle, kun elämän ainutkertaisuus ja siitä luopumisen tuska maalataan kuulijan eteen epäilysten verhoina. Me kaikki olemme rajallisia rajattomalta tuntuvassa maailmassa. Aurinkosoturi on sydäntä särkevä kertomus liian nopeasti koittavasta erosta, elämän jäädessä kovin kesken ja niin monien rajojen kokeilemattomiksi.

Sanotaan että surun kautta luotamme lähteneet eivät oikeastaan koskaan katoa, eikä elon arpakuutioita pysty huijaamaan. Hetket-levyllä ei kiljuta elon epäreiluutta kohtaan, ei edes silloin, kun kuolema tuntuu poimivan aivan vääriä henkilöitä väärään aikaan. Kysymyksiä sen sijaan esitetään paljon eri äänten kautta. Oon täällä aina on muodoltaan balladi, mutta neljään minuuttiin saadaan kiteytettyä kaipuun, surun ja ehkäpä hiukan toivonkin palasia. Suurimpia sanoja ovat kuitenkin ne, jotka Hirvonen/Herranen -kaksikko jättää taitavasti kirjaamatta ylös.

Levyllä on myös nimekkäitä vierailijoita, joiden äänet luovat levylle erilaisia tuokioita. Unimaa on viehättävä iltahetki, Essi Wuorelan pehmeän ilmaisun tuodessa sanoihin hellää satumaisuutta. Tomi Joutsen valaa herkkään Ne pienet hetket -lauluun voimaa hiljaisemmin, kun taas tuntojen toisessa laidassa Tanya Kemppainen huutaa tuskaansa, tylyn Sä lähdet -raidan iskiessä surua meteliä vasten.

Hetket ei ole aina helppo levy kuunnella, mutta sillä on puolensa ja hetkensä. Albumi antaa ajattelemisen aihetta ja saattaa tuoda lohtua heille, jotka ovat jääneet surun jalkoihin. Musiikin ja tekstien puolesta Herranen/Hirvonen -kaksikko ovat todella löytäneet toistensa vahvuudet ja yhteisen taajuuden.