Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Marraskuu 2023

27.11.2023


Ikinä Ikinä: Ikinä
Omakustanne

Ikinä jäi mieleen kauniisti sanottuna hajanaisella ja muotoaan hakeneella Millenniaalin itsehoito-opas epävarmaan aikuisuuteen -albumillaan, joka ilmestyi hieman ennen kuin pandemia pisti lapun maailman luukulle. Tässä välissä sinkkuja on julkaistu iso nippu, mutta vain tämän vuoden puolella ilmestyneet sinkurat on kelpuutettu uudelle albumille.

Yhtye on aiemminkin osannut lyödä niin kämmen- kuin rystypuolelta, mutta nyt metallia on puskettu oikein pieteetillä kohti äärimmäisempiä laitoja. Pop-koukut ovat yhä mukana, mutta metallin kulmikkuus, raskaus ja totaalisuus ovat vahvistumaan päin. Rituaali on sen luokan starttiraita, että se on ’joko-tai’. Levyn kuuntelu joko loppuu helposti siihen, tai sitten väännetään vain lisää volakkaa laitteisiin. Osasin toki odottaa tukkapöllyä tulevaksi, koska sinkkuveto Syvämeri oli jo osoittanut syvyytensä, mutta silti omanlaisensa ehdottomuus yllätti.

Soundiensa puolesta Ikinä on kovinta ja ehdottominta materiaalia, mitä yhtye on koskaan luonut. Kolkkous huokuu kaikesta, moderniuden värittäessä useimmiten alle neliminuuttisiksi puristuvia raitoja. Rytmipuolen työ muistuttaa konetykkien jytinää, monimutkaisten kuvioiden limittyessä ja kaiken kruunautuessa Tuulin ja Katariinan kulmikkaaseen lauluun. Rakkaus kovia soundeja ja ehdottomia linjoja kohtaan nostaakin mieleen Tuvalun 00-luvun kruunanneen Viimeiset hetket ovat käsillä! -albumin, joka lunasti huutomerkkinsä satakertaisesti.

Ikinä on haastava levy sulattaa, mutta toisaalta se ei jätä myöskään rauhaan. Kohti kuolemaa saa pohtimaan asioita, päälle viisiminuuttinen Graniitti-ankkuri tuntui aluksi päätyneen vääriin bileisiin. Silti se, kuten raivohullu Riivaaja ja soundeillaan asianmukaista epämukavuutta synnyttävä Haamukipuja, on osa kokonaisuutta. Onko tämä siirtymävaihe, ja jos niin minne? Entä mihin näin totaalisen teoksen jälkeen voi ensinnäkään jatkaa? Kysymyksiä sopii sulatella siinä missä Ikinä-albumiakin, joka tullee kasvamaan aikojen saatossa moneenkin suuntaan.

Mika Roth


Indistinct: Heart Prince Indistinct: Heart Prince
Omakustanne

Indistinct on tamperelainen modernimpaa ja reilusti progehtavaa metallia soittava orkesteri. Ensimmäiset viralliset julkaisut ilmestyivät vuoden 2020 jälkimmäisellä puoliskolla, eli yhtye on tavallaan pandeamia-ajan lapsia. Heart Prince on jo kolmas pitkäsoitto ahkerasti urakoivalta yhtyeeltä, joka on julkaissut kummankin aiemmista levyistään myös instrumentaalisena versiona.

Heart Prince on valtaisan kokoinen ja mittainen albumi, hyvinkin monella eri tavalla mitattuna. 14 raitaa ja yli 50 minuutin mitta ylittävät reilusti nykyiset normit, joissa puoli tuntiakin on joskus pitkä aika. Eikä siinä mitään, sillä tulkitsen Heart Princen olevan ainakin osittain teema-albumin, eli draaman kaarta piirretään taivaiden poikki kunnianhimoisemmin. Olin itse asiassa jo nostamassa äärimetallisia kipinöitä taivaalle viskovaa Lava Bathhousea sinkkukoosteeseen, kun vasta oivalsin kokonaisen albumin olevan tuloillaan. Ja odottaa myös kannatti, sillä Heart Prince on kokonaisuutena hurmaavan, järjettömän ja hillittömän inspiroiva.

Metalli on siis pohja ja perusta, jolle sovitetaan niin matikkametallin, popahtavamman progen kuin post-rockinkin osaset. Soundien saralla en lähde edes arvailemaan kuluneita tuntimääriä, mutta jos se jotain lohduttaa, niin kaikki aika on mielestäni käytetty taiten, kokonaisuuden ollessa uskomattoman monisyinen. The Flood tulvii jonnekin kauhumetallioopperoiden puolelle, eikä tee edes tiukkaa, ja nimikappale Heart Prince kääntelee niveliään villisti. Sanoja saa myös hakea, kun dramaattinen Twilight Island jää viimein horisontin taa ja on aika koota ajatuksia.

Heart Prince on alkuun mahdoton levy, jonka täyteen sisäistämiseen, ymmärtämiseen ja sulattamiseen kannattaa varata aikaa sekä resursseja. Avainkysymys kuuluukin: onko kaikki sen arvoista? Sanoisin kyllä, vaikka Indistinct vaatii kuulijoiltaan tavanomaista enemmän. Levystä löytää tasoja, paikkoja, pieniä piiloja ja kulmia vielä myöhemmin, mutta ne eivät vie fokusta pois isosta kuvasta.

Mika Roth


Lazy Bonez: Eye of the Sky Lazy Bonez: Eye of the Sky
E-X-R METAL Records

Lazy Bonez on perusasioihin keskittyvä yhtye, ja tässä tapauksessa pidän perinteissä pysymistä positiivisena voimana. Näinä päivinä pääsee enää harvemmin kutsumaan bändiä heavy metal -ryhmäksi, mutta täsmälleen siitä juuri tässä on kyse. Neljännellä pitkäsoitollaan Kuopion metallipartio on myös nostanut panoksia, eikä edes AOR ole enää ruma sana.

Perinteiseen tapaan albumin alku on typerryttävän vahvaa tykitystä, kun järjettömän tarttuva Shining kajahtaa maisemaan. Tuple Salmelan laulu on tietysti jykevää, mutta todellisen yllätyksen tarjoaa kuusihenkinen bändi ryhmänä. Nyt eri tonttien soitto nivoutuu komeasti yhteen ja paketti on ns. nipussa, ilman pienintäkään negatiivisen puserruksen merkkiä. Jos olet kasarisen Whitesnaken ystävä ja näet Totossa arvoa, tulet löytämään taivaan seuraavana soivan Miss Gasolinen kyydistä. Eikä myöskään futuristisempaa kosketinsoundia soppaan lisäävä Welcome to the World -veto saa kuin haukkomaan henkeä ihastuksesta.

Yleinen harhaluulo on se, että kasarisen ja supertarttuvan hard rockin luominen olisi jotenkin helppoa. Tuo on täyttä roskaa, sillä hyvä melodia on aina hyvä melodia, ja niitä huonompia versioita on maailma harmillisesti pullollaan. Lazy Bonezin albumilla lähes jokainen raita on perusainestensa puolesta mielestäni puhdasta A-luokkaa, eikä muoto ohita itse tarkoitusta. Kiekko sulkeutuu isoon slovariin, jonka äänivalli on mahdottoman kokoinen, mutta itse asia, ydin, on puhdasta jalometallia. Eikä siinä suotta jossitella, kun Noora Louhimon vahvistama Lay to Rest kajahtaa maisemaan. On vain aika todeta työn olevan korkeinta mahdollista luokkaa ja nauttia kuulemastaan.

Eye of the Sky ehti ilmestyä jo lokakuussa, mutta mihinkäs näin laadukas melodinen heavy metal nyt muutamassa viikossa vanhenisi. Kiekon jälkimmäisellä puolella biisien mitat kääntyvät kroonisesti yli neliminuuttisiksi, mutta tuokaan ei tuota juuri ongelmia. Näin syntyy priimaa, kun osataan ja uskalletaan.

Mika Roth


Mikko Herranen: Varjot Mikko Herranen: Varjot
Noise-Floor

Mikko Herranen julkaisi Varjot-levynsä jo kesällä, mutta levyn fyysinen kopio saapui Desibeli.netin toimitukseen vasta huomattavasti myöhemmin. Vaan CD ei olekaan samanlainen kuin digitaalinen versio, sillä vanhassa kunnon fyysisessä kiekossa on kaksi raitaa enemmän, eivätkä nämä ole mitään perään paiskattuja bonusraitoja, vaan kahden uuden raidan myötä levykokonaisuus muuntuu dramaattisesti.

Levyn mukana ei saapunut sen kummempaa saatelappua, mutta ehkäpä tärkeämmät sanat löytyvätkin tässä tapauksessa kappaleista. Jos olen oikein tulkinnut niin Varjot kertoo monin tavoin meidän tavallisten ihmisten, sinun ja minun, sieluista löytyvistä varjoista. Miksi pahuus kukoistaa, mistä tulevat kaikki ilkeät ja ’pahat’ ihmiset? Hehän ovat lopulta ihan tavallisia olentoja, jotka käyvät kaupoissa, nukkuvat kodeissaan, ovat läheisiä joillekin.

Herranen on aina luottanut rockin raskaampaan laitaan, eikä tuo ole muuttunut nytkään. Varjot on raskas levy, niin musiikin kuin sanojen puolesta, kovien biisien piiskatessa kuulijoita. Tunnetta riittää kun Irti huutaa tuskaansa. Raskaat kitarat möyrivät ja samaan aikaan helpotusta antaa pieni kosketinkuvio, joka ei huku äänivallien sekaan. Kontrasteja korostaa ’uusi kappale’ Katkeran kaunis, joka jatkaa tarinaa ja tuo siihen katkeran sivumaun melodisin vedoin. Rauhallisempaa laitaa askeltaa myös Menneisyyden aaveet, jonka tekstissä varjot pitenevät uhkaavasti. Melankoliasta kumpuaa levyn toinenkin uusi kappale, mutta Kosketus näkee kaksi tietä. Toiset vajoavat mutaan, toiset nousevat tähtiin ja joskus pelkkä kosketus riittää muuttamaan tarinan, kääntämään varjot peruuttamattomasti valoksi.

Herranen käsittelee rankkoja aiheita, kovia asioita. Arjeksi muuntuneita kauhuja, joita vastaan me kaikki voimme tavoillamme taistella. Käden ojennus, kaunis sana, edes hymy kaiken kiireen keskellä. Ankkuriraita Jonakin päivänä huomaa hetken karanneen, mahdollisuuden menneen ja se jos mikä kouraisee syvältä sydämestä.

Mika Roth


Poltinmerkki: Steel Star Poltinmerkki: Steel Star
Omakustanne

Brutaali kovuus on yksi merkittävä palanen industrial rockin vetovoimaa. Esimerkiksi Laibach on sarallaan leikkinyt totalitarismin kanssa ja saanut eri laidat haukkomaan henkeään eri syistä. Hiukan samoilla linjoilla liikkuu myös Poltinmerkki, josta kuulinkin viimeksi juuri melko tarkkaan 14 vuotta sitten. Tuolloin bändi kulki vielä suurten saksalaisten jalanjäljissä, omasta kielestään kuitenkin kiinni pitäen. Tässä välissä ilmestyi myös suomenkielinen Askel eteenpäin -pitkäsoitto vuonna 2015 ja pari vuotta tuon jälkeen vielä kaksi englanninkielistä sinkkua.

Siinä historia ytimekkäässä paketissa. Kyseiset kaksi sinkkua löytyvät myös tuoreelta Steel Star -albumilta, jota voi pitää ansiokkaan ehyenä kokonaisuutena. Kiekon 12 raitaa ottavat aikaa reilut 50 minuuttia ja vähemmän on tyylin saralla kroonisesti enemmän, kun bändi hakee kulmaa industrial rockin historiaan. Koska soundipakki pidetään ankaran kapeana, keskittyy huomio niihin johtotähtiin: karusti lausutut vokaalit ja sähkökitara, joita basso sekä rummut säestävät. Laulu on lähinnä kovaa lausuntaa ja kitaraa efektoidaan vain sen verran kuin pitää. Linja on herkkä, mutta laskisin yhtyeen onnistuvan brutaaliuden vaalinnassa.

Rytmipuoli satsaa jyräävään menoon, jossa suoruutta tosin osataan elävöittää aina silloin tällöin pienen pienellä groovella. Esimerkiksi sinkkubiisi High Stream on oikeastaan aika vetäväkin numero ja The Paragon lähtee suorastaan lapasesta, noin Poltimerkki-maisemassa nyt ainakin. Kitara-basso-rummut -kolmio riittää pitkälle, mutta toki soundia myös rikastetaan satunnaisesti. Levy käynnistyy itse asiassa maisemoinnilla, kun Sound of Cruel Land ottaa vauhtia synaisista efekteistä. No More Wisdoms lienee taas lähinnä radiokelpoista hittiä, pääkoukun ollessa jo puhdasta rockia.

Steel Star on kova tähti purettavaksi, vaikka alkuun muoto suoralta ja jopa helpolta tuntuukin. Yhtäältä Elementary Shock kulkee täsmälleen siellä missä laibachversumissa kuuluukin kulkea, mutta silkaksi pastissiksi bändiä ei voi silti laskea. Viidessä sakarassa on yllättävästi terää ja voimaa, jos nyt pieni variointi hyvästä olisikin.

Mika Roth


Sigyn: Dehumanized Sigyn: Dehumanized
Omakustanne

Vantaalainen melodista death metalia sangen mittavin, toisinaan jopa sinfonisin, kehyksin soittava Sigyn eli ensimmäisen kerran vuosina 2008–2011. Tuolloin ilmestyi pienjulkaisujakin, mutta toiminta hiipui vuosikymmeneksi. Nyt on toisen tulemisen aika ja sinkkuraita The Raven tasoitti jo lokakuussa tietä marraskuiselle debyyttipitkäsoitolle.

Ajat ovat tietysti muuttuneet, mutta yhtyeen takoma musiikki ei niinkään. Itse asiassa bändi päätti aluksi tehdä vanhat demot pois alta, eli esikoisella kuullaan ymmärtääkseni lähinnä vanhempaa materiaalia. Studiossa on taatusti päivitetty ja kehitetty juttuja, mutta juuret ovat menneisyydessä, 00-luvun lopulla. Dehumanized runttaakin isosti soivaa death metali genren melodisempaa mäkeä alas niin että tuntuu ja kuuluu. Kaksi kitaraa ja koskettimet tuottavat myös siinä määrin riffiä, koukkua ja melodiaa, että omaksuttavaa riittää pidemmäksikin aikaa. Vokalisti/basisti Tapani Rantanen kiskoo voimalla eetteriin jotain, joka on osin ärjymistä, murinaa, mörinää ja huutoa, mutta joka ei jätä mitään epäselväksi.

Voiman päälle ymmärretään, mutta Pain Before the Void osaa myös hyödyntää melodiaansa ja nojata rohkeasti sen varaan. Wounds Wide Open työntää metallia armotta lähemmäs kuilun reunaa, kipakan vyörytyksen saadessa lisävoimaa hitaammasta väliosasta. Eeppisempää puolta temppusäkistä nostaa taas esiin ankkuriraita Torment of the Trickster God, jonka päälle kuuden minuutin mitta on silti täysin perusteltu. Moiseen mittaan ehtiikin lastata oikeastaan kaiken oleellisen koko levyn matkalta ja ankkuri on näin yksi piste, josta levyä kannattaa lähteä purkamaan.

Sigyn hallitsee rautaisesti genrensä opit, kuviot ja säännöt, mutta selvin ongelma ja kehityssuunta on yhä persoonallisuudessa – tai sen hetkittäisessä vähyydessä. Toki materiaali on nuoren bändin jo yli vuosikymmen sitten työstämää, mutta silti. Nyt vain rohkeasti ulommas, kauemmas ja syvemmälle.

Mika Roth


Throat: We Must Leave You Throat: We Must Leave You
Svart Records

Throat on niitä orkestereita, jotka osaavat yllättää aina. Toisinaan noisen äärimmäisempien putousten tuollekin puolen kuulijansa vieneet tekijät kääntävät nyt uuden lehden monellakin tapaa. We Must Leave You on näet jopa tanssittavaa meteliä, kaunistakin sellaista. Olenko se vain minä, vai kaikuvatko taustalla nyt vieläpä kasarin synapoppareiden ja uusromantikkojen soundit?

Komeaan kertosäkeeseen kiteytyvä The Transaction on hämmentävän tuikkiva biisi, jota ei ole silti karvoihin katsominen. Postpunkisti kolisteleva Tiny Golden Murder tarjoaa myös niin isoja ja selkeitä tartuntapintoja, että kappaleen huimaa potentiaalia on turha lähteä kiistämään. Vimmainen Heaven Hanged on siinä määrin tehokas uuden aallon, postpunkin ja tämän päivän soundin yhdistelmä, että moni bändi olisi moisesta helmestä ikionnellinen. Edes äärimmilleen venytetty ja hitaasti massaa kerryttävä muoto ei peitä siivun voimallisuutta. Nyt ollaan jonkin uuden ja erilaisen lähteillä, joka on saattanut syntyä vasta ajan ja kokemuksen myötä.

We Must Leave You sekoittaa ajan ja paikan mestarillisesti, eikä yksikään kylki edes kärvähdä, vaikka ohjausliikkeet ovatkin toisinaan tempovia. Throat tekee edelleen omaa juttuaan, siitä ei ole epäilystäkään, mutta sääntökirjan pykälät ja momentit ovat muuttuneet taas kerran radikaalisti. Avausraita Negative Liten hypnoottinen, elektroninen avaruuslento kuuluu myös hetkiin, joita en olisi Throatin seurassa kuvitellut kokevani vielä aiemmin. Levyn toisessa päässä Valedictory lähinnä leikkii äänen kierrolla, aivan kuin yhdestä hetkestä löytyisi avain kaikkeen – ja kenties se löytyykin, kaikki on kiinni tahdosta.

Muutos on elämää ja elämä on muutosta. We Must Leave You saattaa otsikollaan uhkailla tai vihjailla kaiken olevan ohitse, mutta kaikella on aina alkunsa ja loppunsa. Uudistunut Throat on joka tapauksessa vapauttanut itsensä onnistuneesti rankkuuden labyrintista, johon edelliset julkaisut ovat bändiä hiljalleen sulkeneet.

Mika Roth




Lukukertoja: 949
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s