Luhtaniitty: Päiväkuu

Eclipse Music

Tamperelainen folkahtavaa kitarapoprockia soittava Luhtaniitty esittäytyi vajaa kolme vuotta sitten ilmestyneellä Öisin-debyyttisinkulla. Sittemmin ryhmä on julkaissut neljä muutakin sinkkua ja ne kaikki on koottu nyt Päiväkuu-esikoispitkäsoitolle.

Albumin yhdeksän raitaa liikkuvat suhteellisen vapaasti folkahtavan popin, rockin ja toisinaan myös ehkä hiukan modernin iskelmän viidoissa. Ilmavuus on mielestäni keskeisin avainsana, niin musiikin kuin tekstienkin vältellessä viisaasti kaikista raskaimpia paikkoja. Hetkittäinen surumielisyys ei tarkoita loputonta lohduttomuutta, useamman päällisin puolin tummankin kappaleen kuulostaessa rikkaan raukealta ja usein myös toiveikkaalta.

Vokalisti Maria Sulosen säveltämät kappaleet ja kirjoittamat tekstit ovat samaan aikaan ajattomia ja perinteisiä kertomuksia, joissa tunteet lyövät kipinää ja ajatukset myllertävät mielen sopukoissa. Yhden ja kahden ihmisen kriiseistä voi vetää linjoja myös suurempiin yhteyksiin, jos niin vain haluaa. Säkeistöt, kertosäkeet ja muodot ovat periaatteessa hyvinkin ennustettavia, mutta yhtyeen tapa viedä sävellyksiä eteenpäin sovitusten avulla tuo mukaan virkistävää yllätyksellisyyttä.

Soitinpaletti rakentuu ns. perinteisistä bändisoittimista, sähköisyyden ja orgaanisen folkrockin korostuessa. Koskettimet jyrisevät kun niitä tarvitaan, rytmiryhmä pystyy tuomaan iskuihinsa voimaa, kun moista kaivataan. Mutta myös rauhallisempi kääntyily onnistuu, ja juuri rikkaista nyansseista Päiväkuu hyötyy mitä selvimmin. Eikä musiikki mielestäni kilpaile liiaksi huomiosta lyriikoiden kanssa, vaan ennemminkin puoliskot täydentävät ja tukevat toisiaan.

Hiljainen ja silti poprockin liki kulkeva Silmät kiinni pitää sisällään täysin perustellun kitarasoolon, joka nostaa nuotein sanojen kaihoa. Reilusti kuuden minuutin tuolle puolen yltävä Päiväkuu on ensinnäkin koko joukon pisin numero, mutta samalla myös oiva ankkuri ja ajatuksensa täsmälleen oikealla ajalla läpi käyvä tunnelmapala.

Aika on ihmisen harhaa, tavataan joskus sanoa. Lumpeet-kappale tuntuu lipuvan ajan vedessä ilman tarpeetonta kronologisuuden taakkaa. Muistot sekoittuvat ja katoavat hitaasti kuin lumpeiden varret tummaan veteen. Kauniin melankolinen hetki on korventavan kaunis, elon rattaiden pyörähdellessä. Rokimmin tempova Missä sä oot on kuin versio nuoren Roy Orbisonin kaipuusta, sekä samaan aikaan jotain aivan uutta ja erilaista. Samat tunteet, kaipuu ja kaiho vaivaavat sydämiä ajasta aikaan jälleen kerran.

Päiväkuu on ehkä sinkkukokoelma kaikesta tähän asti tapahtuneesta, mutta jotenkin Luhtaniitty on osannut yhtyeenä nousta jo näin varhaisessa vaiheessa huippuhetkiensä tasolla nimenomaan yhtyeenä.