Joonas Holmen plus The Lossy Codecs: Nothing Does Matter

Fuu Recs.

Nostalgian uhat ja mahdollisuudet ovat lukemattomia kertoja kitararockin äärellä pohdittuja asioita. Joonas Holmén The Lossy Codecs, kuten bändin nimi itse asiassa kuuluu, on löytänyt aikaa sitten oman menneen paratiisinsa. Edellisestä Sterner Stuff -pitkäsoitosta on vierähtänyt jo päälle seitsemän vuotta, mutta selkeät Pixies, Dinosaur Jr. ja Fugazi -vaikutteet kaikuvat sitkeästi lävitse. Vaan ei kaikki kuitenkaan ole enää ihan kuten ennen.

Seuraava toteamus on samaan aikaa perimmäinen totuus ja kulunein klisee, mutta sanotaan se silti: biisi on aina ykkönen ja kipaleet joko toimivat tai eivät. Holménin maailmassa asiat ovat kuten ovat, mutta jos/kun kuulija ysärivallista selviää, sen takaa voi löytää monenlaista aarretta. Uusi levy on yhdeksän kitararock-raidan joukko, joka muodostaa myös suuremman kokonaisuuden, joten niiltä osin kitararockalbumin kriteerit täyttyvät ongelmitta.

Soundeillaan mielestäni aivan liikaa leikittelevä Get Hopeless on pintansa alla mallikappale, joka olisi ehdottomasti ansainnut seesteisemmän äänikentän. Kiekon lyhin rykäisy Spectator toimii klassisella hiljaa/lujaa-vuorovedollaan, jossa ei ole mitään uutta, mutta joka vain luottaa kulkunsa voimaan. Perintötekijöistä löytyy kaikki tarvittava, joten turha järmätä valmiin annoksen lisukkeista, jos nyt pihvi toisinaan kummasti maustettu onkin.

Ymmärtääkseni albumin ainoaksi sinkuksi tähän mennessä jäänyt You Modern Folk, Us Backward Men tuntuu kiteyttävän uuden pitkäsoiton maailmankaikkeuden niin hyvässä kuin pahassa. Ysärin kitararockia on viety rohkein ottein uuteen suuntaan ja etenkin soundien saralla on tehty ennakkoluulotonta tutkimus- sekä kehitystyötä.

Kehityksen kuuluukin kehittyä, mutta nyt on samalla tultu luoneeksi myös kerroksellisuutta, joka laskeutuu mielestäni tarpeettomankin peittävinä pintoina perusasioiden ylle. Kitararock on jalostunut joksikin, josta en ole täysin varma. Samalla mm. sinkkubiisin parhaat koukut jäävät liian syvälle äänikenttiin – tai niin ainakin itse kuullun koen.

Olenko sitten muutosvastainen jarrumies, joka ei ymmärrä kitararockin menneen jo aikaa sitten eteenpäin? Ehkä, vaan jos ysäristi ryskyvää rockia kehitetään, niin voisiko sitä tehdä jotenkin karsitummin ja selkeimmin soundimassoin? Enemmän voi olla enemmän, ja tältä levyltä ei ainakaan massa lopu kesken. Plussaksi lasken ehdottomasti sen, että elektronisia härpäkkeitä ja synamaisemointeja ei ole kaiken kukkuraksi tungettu taustalle paikkoja entisestään tilkitsemään.

Nothing Does Matter on ristiriitainen kuuntelukokemus, joka vinkkaa tuttuudellaan ja hämmentää etenkin uusilla tuulillaan. Kuulen Everyone’s Faultin voiman, A Hundred Years of Scorn soi upeana ja alkuvoimaisempi ankkuri The Existential Crack pärisee grungen muinaista voimaa, mutta kovin usein soundien vääntelyt, kääntelyt ja niiden kanssa kikkailu sumentaa hyvän juonen. Tai näin ainakin itse koin kuulemani.