Bethelos: Italian Ice Hockey

Omakustanne

Maailma muuttuu, eikä Betheloskaan jatka tyystin samoilla linjoilla, kuin vajaa vuosi sitten vastaan tulleella Unbearable States of Affairs -EP:llään. Toimintaa selvimmin leimaava tekijä on edelleen toki kitararock, mutta albumin sävyt ovat rikkaat ja sointi syvää. EP:n kappaleet löytyvät pitkäsoiton puolivälistä peräjälkeen, joka raidan istuessa näppärästi mukaan.

Kauniisti sanottuna napakassa saatekirjeessä verrokeiksi heitetään Chicagon Shellac ja Bostonin The Breeders, eli ysäreissä pörinätunnelmissa ollaan. Post hardcorea ja noisea joukossa on mielestäni lähinnä mausteena, joten kyseessä lienee enemmänkin fiilismäinen yhteys. Fugazin klassinen Repeater lienee tuttu kiekko, tai sitten kyseessä on sattumista kaunein.

Kirjoissani Italian Ice Hockey rakentuu joka raidallaan melodioiden voimasta ja jopa ainoa suomenkielinen raita, B-puolen energisesti avaava Uhanalainen, istuu mukisematta samaan luokkakuvaan seitsemän muun raidan kanssa. Siinä missä kipale seisoi hiukan irrallaan EP:llä, on se nyt isoa kuvaa täydentävä helmi, jota kaivattiinkin puoliväliin pientä mellakkaa aiheuttamaan.

Verkon soittopalveluista Bethelosia on turha etsiä, mutta arvioitavaksi saatu vinyylilevy kertoo tähtäimen olevan kunnioitettavan korkealla. Tämä ei ole mitään pikkurilli pystyssä soitettua taiderockia, mutta Bethelos – eli monesta muusta yhteydestä tuttu Teemu Hietaniemi – haluaa, osaa ja uskaltaa tehdä asioita hivenen toisin kuin suurin osa alan tekijöistä.

Grunge on terminä mukavan epätarkka, mutta historiaan löytyy kyllä suoria yhteyksiä, kun aaltoilullaan hitaasti hurmaavaa Sea Is Rising -raitaa tarkemmin tutkii. Alla on tumman aliceinchainsmainen pohjavire, vaaran ja energian räiskyessä päältä näennäisen tyynen pinnan alla. Enemmän em. The Breeders -vibaa kehään heittävä Strangest Feeling rakentaa linnaansa nokittelevasta säröstä, jonka ei kuitenkaan anneta hallita kaikkea taivaan alla.

Bethelos osaa taidokkaasti säästellä iskujaan ja luottaa syvemmältä jyräävään aaltoiluun, jolloin aallon harjan kärjessä ei tarvita partaveitsiviidakoita. Ne on korvattu enemmän soundista ja albumin yleisestä tunnelmasta kumpuavalla voimalla. Levyn sulkeva Over the Rainbow osoittaa viimeistään, että nyt ei olla enää todellakaan Kansasissa.

Mikäli ysärin parhaat pörinäkitararockryhmät ovat mieleen kannattaa tämä levy kaivaa esiin. Hattua päästä.