Pienet - Huhtikuu 2025
Alfa Pentatonik: Gamma I
Industrial metalia hartiavoimin takova Alfa Pentatonik mellasti reilu vuosi sitten Pelkojemme perintö -sinkulla. Pitkän historian omaava orkesteri avasi samalla uuden aikakauden, jonka toisena hedelmänä koriin kopsahti Korjattu totuus -sinkku. Sinkuista jälkimmäinen on mahtunut myös Gamma I EP:lle, joka on viiden raidan ja reilun 20 minuutin mittainen industrial-panssarinyrkki.
Soundi on valtaisa ja konevoimaa vyörytetään raskain telaketjuin eteen, mutta tämä ei ole silkkaa mäiskintää mäiskinnän itsensä nimissä. Palvot livauttaa raskaiden rattaiden väliin jotain pajupilliltä soundaavaa veikeää ja tekstihän on napakymppi tarkkasilmäisyydessään. Vieraileva Maya Liittokivi nostaa puolestaan vokaaleillaan ankkuriraidan Ilman mitään suuntaa vieläkin korkeammalla. Enkä siis vierasta lähtökohtaisesti monessa mukana olevan Janne Partasen möreää ääntä, mutta lisäsävyt eivät ole koskaan haitaksi – etenkään industrial metalin nokisella nyrkkipajalla. Rokimpaa otetta esittelevä Miksi et verta näe? jauhaa varhaisen Rammsteinin jäljissä taustan vinkuvia kosketinsoundeja myöten ja kun se toimii, niin se toimii.
Partasen ja multi-instrumentalisti/monitaituri JP Immosen muodostama bändi omaa soundin, jossa industrialin jylhyys ja raskaat riffit takovat tasatahtiin. Tekstit ovat tummia, mutta kaikki istuu potrettiin.
Mika Roth
Ashes In The Fall: Ashes In The Fall
Suhteellisen nuorista soittajista koostuva
Ashes In The Fall on ehtinyt takoa metallia jo vuodesta 2019, eli kokemustakin on ehtinyt kertyä. Progehtavaa post-metalia vahvoin death metal vaikuttein soittava orkesteri on esikois-EP:llään kovassa vedossa ja debyytin voi nähdä jopa rohkean teemaallisena kokonaisuutena.
Saatesanoissa mainitaan osuvasti
Gojira ja
Mastodon, jotka antavat jotain osviittaa musiikista. Metallimarkkinoiden kulmasta tarttuvampaa laitaa edustava
Seven Days of Fire vie bändin soundin deathin laitaan, vedon jouhevan kulun maistuessa taatusti monelle. Sinkuksi hieman karsitummassa muodossa valittu
Dusk of Mankind on puolestaan kunnianhimoisempi eepos. EP:llä kuullaan yhdentoista minuutin rajapaalun ylittävä versio, jolla ihmiskunnan viimehetkiä taustoitetaan taiten. Kappale on ydinlangaltaan melodinen ja kovin melankolinen, viimeisten minuuttien nostaessa kuitenkin tunnelmaa korkeampiin sfääreihin. Pitkät soolo-osuudet ja massan kasvatus tuottaakin hedelmää, eikä biisiä edes ajeta loppuun huimasta mitastaan huolimatta. Post-metalia työstäessä saa olla varovainen, sillä mammuttitauti on pilannut monta teosta, mutta Ashes In The Fall saa puhtaat paperit.
Kolmantena pyöränä vipottava
Kodamas on taas tyystin erilainen avaus, joten bändillä on mistä valita tulevia linjojaan. EP onkin kuin onnistunut traileri, jonka soisi johtavan isompiinkin asioihin.
Mika Roth
Atavistics: Anoikumeeni
Maailma kuljettaa kaikkia suuntiinsa ja vuonna 2018 Oulussa perustettu
Atavistics on vuosien saatossa helsinkiläistynyt. Nelihenkinen yhtye kertoo soittavansa psykedeelistä, progressiivista ja raskasta rokkia, ja siinä ne saatesanat sitten osapuilleen olivatkin. Niukkuus ei sentään ulotu itse musiikkiin, ja arvioitavaksi saaduilla kahdella instrumentaaliraidalla on yhteismittaa peräti vartti.
Avauksena soiva
Panthalassa askeltaa periaatteessa nopein jaloin, painoluokan vaihdellessa huimasti tunnelman muuntuessa. Toisinaan kahdella kitaralla luodaan rosoisia ja raskaita osuuksia, mutta näitä osataan myös värittää Mellotronin sekä syntikoiden suomin keinoin. Tärkeintä toiminnassa on kuitenkin tunnelma ja henki, jossa loputon meri ympäröi kaikkea, ja elo on armotonta kamppailua.
Pangaia on puolestaan vedestä erottuva maa ja ainakin allekirjoittaneen korvissa orgaanisempi, helkkyvämpi sekä räväkämpi. Kitarat kutovat kuvioitaan, rytmiryhmän vaihtaessa vaihteitaan kiireettä. Kumpaakin raitaa leimaavat massiivisuus, kiireettömyys ja harkitsevaisuus, jossa muutoksia kyllä tapahtuu, mutta kaikki ottaa aikansa – kuten näin massiivisiin aihealueisiin toki sopiikin.
Anoikumeeni on sanana oiva, sillä Pangaian ja Panthalassan aikaan maisemassa ei ollut ihmisiä. Progeisen rockin nuotein maalataan paikkoja, joissa jättiliskot hallitsivat ja maan kuori sylki alati uusia muotoja. Karua vaan samalla kaunista, voimallista ja kuitenkin jopa eteeristä.
Mika Roth
Bethelos: Unbearable States of Affairs
Bethelos on helsinkiläinen kokeellisempaa ja hieman koneistettua rockia kolisteleva orkesteri, jonka kolmen biisin EP on haastavampi pähkinä purtavaksi. Projektin taustalla vaikuttaa monessa mukana oleva
Teemu Hietaniemi, eikä mm.
HT tapes niinkään kaukana tästä pärinästä ja meuhkasta ole, vaikka kaistaa onkin taas vaihdettu.
EP:n kolmesta raidasta keskimmäinen on jo ihan mittansakin puolesta napakoin.
Uhanalainen esitetään suomeksi ja kantaa otetaan valaiden puolesta, joita karvattomat apinat ajavat metallipurkeissaan alati ahtaammalle. Perinteisellä tavalla grungeisempaa svengiä edustava
Sea is Rising kohottelee pintaansa rauhassa, sanoja venytellen ja minuutteja syöden. Välillä vaihde muljahtaa toiseksi, mutta matka kulkee muutoin kuin raiteilla. EP:n sulkeva
Roll Over jatkaa tummien fiilisten parissa, vaikka sanat eivät nyt suoraan osukaan.
Terence McKennan puheet vain hämärtävät nurkkia ja biisin usvainen surumielisyys saa neljän minuutin tuntumaan huomattavasti mittavammalta ajalta – tosin sellaisella samaan aikaan hyvältä ja kutkuttavalta tuntuvalla tavalla.
Unbearable States of Affairs ei selitä tekemisiään, eikä sitä voi kuin lähestyä suoraan ja edestä. Kolme grungehtavaa kitararockraitaa eivät kiihdytyskisoja voita, mutta pärjäävät painomittelöissä silti mitenkään metalliksi muuttumatta. Laulusoundi ja laahaava soitto pelaavat ja näin Betholos kiilaa kärkijoukkoon.
Mika Roth
Elding: The Encroaching Malice Part I
Elding on kitaristi
Finn Windsvalin kasaama projektiyhtye, joka ammentaa filmi- ja pelimuusikista inspiraatiota eeppiselle soitolleen. Tämä tahtoo sanoa sitä, että metalliset äänivallit ovat mittavia ja horisontit karkaavat aina vain kauemmas, kun kerrosten päälle ladotaan armotta lisäkerroksia.
Isoa on meno ja otsikon perässä oleva numero kertoo tämän olevan vasta alkua. The Encroaching Malice -nimistä raitaa ei nelikosta löydy, mutta laajakangasmaisessa muodossa on ainakin kunnianhimo kohdillaan. Minilevyn ydinteos on mielestäni
The Beast Cometh, jonka mustassa vyörytyksessä on myrskyävää metallia, majesteetillista kuoroa, sekä tietysti petomaista kaiken tomuksi jauhavaa raivoa. EP:n toinen plus seitsenminuuttinen pala on sinkkuna julkaistu
Solace in Oblivion, jonka melodinen balladimuoto ei voisi juuri kauemmas osua johtotähdestä. Toki vokaalisoundit ajetaan ruvelle nopeasti kiihkeämpään kohtaan saavuttaessa, mutta melodisuus palaa vastavoimaksi ja massiivinen jätti saa vuorovedosta voimaa.
Avausraita
Unclaimed Heritage on vaikuttavaa instrumentaalimaisemointia, mutta leffojen taustaksi sopiva soitto on enemmänkin lähinnä intro, ja kahden jätin väliin puristuva
Swelling of the Tides silkka välisoitto. Iso kuva vaatii kuitenkin myös näiden osien mukanaoloa, sillä EP on saatesanoja lainatakseni kuin lyhytelokuva. Vieläpä erittäin äänekäs ja näyttävä sellainen.
Mika Roth
Hannele Juutinen: Hyvää tapahtuu
Hannele Juutinen on tamperelainen laulaja/lauluntekijä, jonka ilmavassa ja toisinaan akustisuuttakin korostavassa popissa on monenlaista kulmaa. Juutisen toinen EP on neljän hyvin erilaisen raidan joukko, joka esittelee Juutisen kykyä mukautua erilaisten genrejen vaatimuksiin. Samalla erilaisista raidoista sukeutuu aito ja kantava kokonaisuus.
Neljä raitaa, neljä erilaista ääntä ja kulmaa. Nipun äänekkäin veto on 70-lukulaisesti revittelevä
Kovaa teetä, jossa bluespohjainen kitararock ja sielukkaat koskettimet saavat työntöapua Juutisen räväköistä vokaaleista. Soulista ja gospelista tyystin toisenlaista voimaa ammentaa vuorostaan ankkuri
Hyvää tapahtuu, joka antaa pianon somistaa kiireettä paikkoja. Kertoja näkee edessään jotain arvokasta ja säilyttämisen arvoista, johon kannattaa satsata. Avausraita
Kivienkääntäjä polveilee eteenpäin ja nyökkää akustisten soitinten kautta folkinkin suuntaan, pitäen juurevuudesta kumpuavan voimansa innoittavan kepeänä. Tekstissä pohditaan isoja asioita, elämän suuria kysymyksiä ja niihin iän myötä saatavia vastauksia.
Viimeinen biisi tuo mukaan vielä ranskalaista vibaa laulelman muodossa, jossa kertoja on viimein valmis jättämään menneen lemmen taakseen, ja haitari alleviivaa kaihon viimeisen viivan.
Juutinen viskaa kuulijan syvään päätyyn, eikä asioita selitellä puhki, vaan kukin saa tavoillaan löytää oman tiensä. Joku saattaa tuntea tyylin liiankin teräväksi, mutta allekirjoittaneelle kelpaisi isompikin annos.
Mika Roth
Hertta-Joona: Patajätkä
Savonlinnalainen laulaja-lauluntekijä
Hertta-Joona luo akustista indie-folkkia luomusti ja analogisuutta suosien. Itse asiassa Patajätkä on jo kolmas kolmen biisin kortti pakasta, mutta aiemmat kaksi biisitrilogiaa eivät kohdalleni osuneet.
Patajätkä on korttipakan korteista ristiriitaisimpia ja dramaattisimpia, mutta Hertta-Joona ei lähde sekoittamaan pakkaansa liiaksi, eikä toisaalta äidy mahdottomiin murheen alhoihin. Toki biisitrion ankkuri
Eutymia kaipailee pois elon raskaista käsistä, mutta lähtökohtaisesti musiikki on heleää, kaunistakin omalla 70-lukulaisella soundillaan ja tavallaan.
Hyvä päivä pohtii niin ikään viikatemiehen kanssa hevostelua, mutta jouheva folkpoppis polkee menevästi poprockia lattiasta ja kiskoo naamalle hymyä muistuttavaa virnettä. Laatusanoja livahtaa sekaan, vaan sekin on kai olennainen osa kokemusta, kun pohditaan hyvää päivää kuolla. Tekstien ja musiikin keskinäinen jännitteisyys on keskiössä myös hiukan mystisellä
Saemingram-raidalla, jonka melankolinen melodisuus on lohduttavaa sorttia. Savon murre tekee eetvarttia profeetallisiakin piirteitä omaavalle kappaleelle, josta on vaikea ottaa tolkkua.
Kolme biisiä, kolme sangen erilaista tunnetta ja kolmesti elo antaa avokämmentä poskelle. Patajätkä on vastavirtamaisuudestaan huolimatta myös korvaan tarttuva ja vaikka sävypaletti on tummanpuoleinen, antaa Hertta-Joona myös hyvälle sopivasti elintilaa.
Mika Roth
Hortensia: Kadoksiin
Hortensia on nostalginen nimi, josta tulee allekirjoittaneelle mieleen mummola, pitkät kesät ja iloinen lapsuus. Eli vuonna 2023 perustettu helsinkiläinen indierock -yhtye onnistui herättämään jo nimellään positiivisia viboja, eikä kuuden biisin esikois-EP petä, vaan nyt auringolle annetaan voimaa ja valtaa.
Hortensian esikoissinkku
Olit aina siellä ilmestyi jo lähes vuosi sitten, mutta tuota raitaa ei EP:ltä löydy. Sen sijaan tammikuinen
Sunnuntaina-sinkku on sopinut mukaan, ja hulluahan moista helmeä olisi ollut pois kyydistä sysätä. Bändin soundissa punkpoprockin reippaus ja dreampopin haavemaisuus ovat ovelasti vastavoimina, mutta tämä ole mikään kahden painopisteen kiikkulauta.
Kadoksiin tuijottelee omia kengänkärkiä herttaisesti, kun taas
Kontula rokkaa isommin kiertävällä soundilla, pehmeyttä silti unohtamatta. Eppunormaalimainen tiivis paketti ja isot Amerikan soundikaaret toimivat parina, etenkin kun
Odotit tuo juhliin mukaan nälkäisen
Bruce Springsteenin mahtavine äänivalleineen.
Hortensia luo tarttuvia kappaleita, jotka vaihtavat tunnelmaa, tilannetta ja lavasteita jouhevasti. Teksteissä elon pikkuhetket näyttäytyvät suotuisassa valossa silloinkin, kun toista enää kaivataan
Tyynyliinaan jääneen tuoksun kautta. Kyseinen EP:n avausraita on soundiltaan joukon tuhdein, mutta rönsyt pidetään kuitenkin kurissa ja Kadoksiin on kerrassaan oiva esikois-EP.
Mika Roth
Iiro Ollila: Huhtikuu
Iiro Ollila on tehnyt pitkän päivätyön näyttämömusiikin parissa, mikä myös kuuluu Huhtikuu EP:llä. Huhtikuu on aikakautena haastavin luonnolle, kun sää muuttuu hetkessä äärimmäisyydestä toiseen. Voit yhden vuorokauden aikana kokea kaikki neljä vuodenaikaa, ja kuinka ollakaan neljä raitaa löytyy myös EP:ltä.
Erilaisia kappaleita yhdistää Ollilan teatraalinen näkemys musiikista.
Oravan laulu on kuin pieni operetti puiden tuuheahäntäiselle puuharille, jousien värittäessä
Aleksis Kiven tekstiä. Hiljaisuus on oiva seinä nojattavaksi, kun uskalluksessa löytyy.
Traktorilla näkee rakkauden ajavan toisen omaan tilaansa, tässä tapauksessa traktorin hyttiin, hitaan kulkemisen ollessa samalla tunteiden ilmaisu. Jälleen äänten ainekset ovat kuin sinfonia, joka on järjestetty vain jotenkin oudoksi – lumoavalla tavalla erilaiseksi. Draamaakin löytyy ja isoja tunteita räiskyy, vaan hiljaa, kauneutta korostaen, jousia ja pieniä nuottien tuikahduksia hyödyntäen.
Huhtikuussa ääneen pääsevät
Miiko Toiviainen ja
Riikka Hänninen, kappaleen hahmotellessa kuukausista raainta, mahdottominta ja toisinaan myös upeinta.
Huhtikuusta on moneksi ja ankkuriraita
Rakkausruno on periaatteessa mahdoton lisä toimivaan kappalekolmikkoon. Vai onko tuo
Päivi Kantolan laulama rakkaudenjulistus traagisine kaarineen juuri oikea tapa sulkea EP? Mielipiteitä on monia ja niitä Ollila taatusti saa synnytettyä Huhtikuun puhurilla.
Mika Roth
Nobody: Shadow Companions
Nobody on yhden miehen tummaa folkkia soittava yhtye, joka on löytänyt synkistä korvista luovuuden lähteen. Shadow Companions EP ilmestyi maaliskuun puolivälissä, ja verstaalta on pian tulossa jo seuraava EP. Tuoreessa muistissa on myös
Hyperborean Ecstasy -albumi, joka ilmestyi syksyllä 2023.
Toistaiseksi uusimmalla EP:llä Nobody, eli
Tuomas Kauppinen, tutkii yhden sukupuun hurmeista historiaa. Tragediaa ja draamaa riittää aikojen saatossa, mutta myös periksiantamatonta elinvoimaa, halua jatkaa ja voittaa kaikki vastukset. Dark country, folk ja rämeinen blues muodostavat kolmion, joka luottaa akustiseen voimaan, tosin sähköjäkään ei kielletä kategorisesti. Sinkkubiisi
Hellfire nostaa liekkinsä uskonnollisesta ahdistuksesta, jossa saarnaaja itse taitaa olla käärmekielinen pirulainen. Eikä siitä haittaa ole, että melodia jumittaa välittömästi korvaan.
The Forest Has My Woman iskee pakanalliseen hermoon, noituuden sekoittuessa pienen ihmisen ahdistukseen. Mikä on totta ja mikä ei, miksi asiat tapahtuvat? Akustisesta kitarasta saa huimasti irti, kun ideoille antaa rohkeati tilaa.
Get Me soutaa syvemmälle rämeen puolelle, kitaran rämistessä romupihasoundilla ja tunteiden kuumetessa aina vain.
Shadow Companions on illan hämystä ja yön tunneista kertova EP, jossa on voimaa. Ankkuri
Blunt Force Trauma sulkee EP:n hyisen synkissä tunnelmissa, tarinan jäädessä kesken ja varjojen venyessä.
Mika Roth
Old Men´s Burden: I Hope You Like Hospital Food
Old Men´s Burden perustettiin vuonna 2024, joten kyseessä on tuore rock-rykmentti, mutta kokemusta soittajilta löytyy jo vuosikymmenten verran. Kuinka ollakaan soundissa kaikuvat klassiset elementit, sekä selvä rakkaus ysäriä kohtaan. Sairaalan muonista ollaan montaa mieltä, joten miltähän nämä neljä siivua maistuvat?
Whatever Comes lyö tiskiin rohkeasti grunge-kortin, mutta ei
Pearl Jam huonommasta päästä vaikutteita ole, etenkin kun vaikutteet pysyvät takapenkillä. Kovempaa pauketta ja iskevämpää riffiä jauhaa puolestaan avausraita
Stone, joka osaa kierittää hienosti lohkottua lohkaretta alas tuttuja mäkiä. Muoto ei ehkä ole uusi, mutta urbaania linjakkuutta tärkeämpää onkin itse sisältö ja riffin vetovoima. Samat sanat voi todeta ankkuriraita
Leave Dancingin veivauksesta, jossa bändi kiristää soundiaan ja lisää aavistuksenomaisesti tummuutta varjoisampiin kulmiin. Ei tässä nyt mitään aliceinchaiseja suoriteta, mutta idealinjojen suunta käy silti selväksi ja myrkky toimii kuten kuuluukin. Nostaisin silti mustaksi hevoseksi nopeammin takovan
Getawayn, jolla palikat tuntuvat loksahtavan kuin itsestään kohdilleen.
Old Men´s Burden ei keksi ruutia tai tulta uudelleen, mutta saa pyöränsä pyörimään vanhoinkin keinoin. Vokalistin äänessä on aitoa paloa, taustahuudot tukevat ja perusasioihin satsaava bändi soittaa tiukasti. Ei saatu lautaselle ehkä filettä, mutta sopivan epäterveellistä perusmättöä paremmasta päästä nyt kuitenkin.
Mika Roth
Putrid Defecation: Tales from the Toilet
Stadin Rec
Vessajutuistakin voi tehdä jotain osiaan suurempaa. Tämän huomasi Desibeli.netin
Aleksi Leskinen, joka viime kesänä
Helsinki Death Festissä todisti
Putrid Defecationin mielipiteitä herättäneen mutta mainion
esiintymisen. Livenä ”miestenhuoneen hajuinen mäiske” oli mitä oivallisinta, vaan kuinka toimii vessameno studion puolella?
Pytyn kansi paukkuu ja pörinän väliin mahtuu örinää, kun nähtävästi elokuvista löydetyt samplet tuovat väriä biisiväleihin. En lähde edes arvailemaan, josko sanoja on hieman muokkailtu, mutta sopivasti valitut lauseet osuvat oivalla prosentilla kohteisiinsa.
Impending Anal Leakage lyö kiukkuisimman vaihteen silmään ja brutaaliin menoon yhtyvät myös
Jori Kemppi sekä
Aleksi Kiianlehto. Aivan tosissaan lyriikoita ei kannattane ottaa myöskään
Airborne Backdoor Evacuation -rallilla (mikäli niistä jotenkin saa ilman apua selvää), mutta musiikkihan potkii voimalla ja suoraan arkaan paikkaan. Brutaalit hyökyaallot vuorottelevat pienten helpotusten kanssa, jolloin viemärimeininki pääsee iskemään täydellisesti.
Kiekko on kuulemma albumi, mutta kun mitta jäi alle 19 minuutin, niin tuotos käsiteltiin pienissä. Jos haluatte altistaa itsenne vain yhdelle näytteelle, niin nimiraita
Tales from the Toilet voi olla sopiva sipaisu juuri sinulle. Taas ollaan toiminnan ytimessä, paperi ei rullasta lopu ja meno toimii kuin junan vessa!
Mika Roth
The Bulldozer: Battle Scars
Helsinkiläinen
The Bulldozer edustaa harvinaisempaa tyylisuuntaa Suomessa. Oi! on punkin alalajeista erityisen rakas allekirjoittaneelle ja nimi ansaitsee aina ison alkukirjaimensa sekä huutomerkkinsä, hitot oikeinkirjoitussäännöistä. Oi! asettuu heikompien puolelle ja kaikenlaista sortoa sekä syrjintää vastaan, välttäen silti yliampuvan politikoinnin.
Lähtökohdat ovat näin kohdillaan ja kokeneista Oi!-punkkareista koostuva bändi pystyy tuomaan peliin kaiken kukkuraksi ykkösluokan biisimateriaalia. Sinkkuja ei tältä toiseltakaan EP-levyltä ole lohkottu, mutta jos moista siirtoa harkittaisiin, niin
Doom Bar tarraa kuin terva tukkaan ja
I’m Done svengaa suorastaan liekehtivin kengin. Ska on jo liki, mikä on silkkaa plussaa näissä karkeloissa. Nopeus ja groove ovat joskus vaikeita kavereita samaan aihioon sovitettaviksi, mutta Oi! saa kyllä kaavat luonnistumaan ja kipaleet tanssittamaan. Tekstien saralla naulaa ja lasinsirua riittää matkan varrella, vaan tarpeettomiin asiattomuuksiin ei sorruta, eikä murheen siipi laahaa maata. Vastoinkäymisistä uutetaan voimaa ja
Breathtakingly Ordinary Man petaa huutokuorolle paikan, jota myös hyödynnetään täysin keuhkoin. Mainittakoon vielä koko nelikon osallistuvan myös lauluihin, jota voimaa löytyy silläkin saralla yllin kyllin.
Battle Scars on kantaaottava EP, jolla poliittisuus pidetään lieassa ja vähintään toinen silmä tanssilattiaa kohti suunnattuna. Elo on vaikeaa ja aiheita kannattaa nostaa esiin, vaan senkin voi tehdä villisti svengaten.
Mika Roth
Vapausaste: Olet ihminen / Jonossa
Vapausaste ilmoittaa olevansa turkulainen alakulttuurirockyhtye, jonka soundissa on kipaleen mukaan vaikkapa punkkia, folkkia, iskelmää, progea ja aina yhtä vaikeasti hahmoteltavaa alternativea, eli jotain muuta. Tuplasinkun kumpikin raita eroaa kiistatta toisistaan, mutta ihan täyttä tyylivärisuoraa kumpikaan siivu ei sentään napsauta.
A-puolen
Olet ihminen on kuuleman mukaan tarina yhteiskunnan nuorille naisille asettamista ennakko-odotuksista, vaikka tietysti sanoja saa kukin kuunnella miltä kantilta valitsee. Tekstissä kiltti tyttö tietää mitä pitäisi tehdä, mutta kun kipale lähtee peeämämpeemäisesti rellestämään, niin kiiltokuvahan menee tietysti runttuun. Lopputulema on mainio rock-kappale, jonka suriseva kitara ja polveileva kulku pamauttaa napakympin tauluun. B-puolen
Jonossa ei ihan samaan lentokiitoon yllä, vaikka lupaavasti potkiikin. Fuzzimpi soundi ja huilun (?) palat seassa sysäävät pakettia selvemmin 70-luvun suuntaan, etenkin kun sinänsä räväkässä rokkibiisissä on myös aimo annos jytäprogea mukana. Melodinen numero avaa mahdollisuuksia, vaikka rakenne säröytyykin kolistellessa melkoisesti.
Kaksi biisiä, kaksi erilaista soundia ja vaihtoehtoista lähestymiskulmaa kitararockin mahdollisuuksiin. Marraskuuksi luvataan debyyttialbumia, jota kelpaa tätä luukuttaessa odottaa.
Mika Roth
VirusLinko: Karumaa
VirusLinko väistelee edelleen onnistuneesti netin tietoverkkoja ja antaa äänten puhua puolestaan. Alkuvuodesta 2023 ilmestynyt
Kasvomaski-sinkku napsahti jonnekin raskaan kitararockin, punkin ja metallin välimaastoon, kuulumatta kuitenkaan yhteenkään lokeroon aukotta.
Uudella kahden raidan tuplasinkulla VirusLinko tarjoaa niin porkkanaa kuin keppiä. Ensinnä kuultava nimibiisi on komean melodinen ja loppua kohden isoksi käyvä nostatusbiisi, joka ei häpeile rakenteeseen neulottua melodiaakaan. Tarttuu ja viimeisen minuutin aikana uskalletaan paisuttaa rockmetallia vieläkin isommaksi kuorohuutoineen kaikkineen. Kyllä näin kaihoisalla kamalla pohjoista sydäntä koukkuun saadaan ja porkkana maistuu. Punkimpi B-puoli
Vain tosifaneille porhaltaa ohituskaistaa niin että pöly pöllyää ja powermetalli paukkaa
Helloweenin hengessä, tosin
Bad Religionia siihen kylkeen kepittämällä. Joku kuuli tässä
Stam1nankin, mutta nopea melodialaskettelu osoittaa enemmän ison maailman puolelle komeine woo-oo-oo -huutoineen. Teksteissä tarjotaan piikkipensaita ja nokkosia, jos sanat ottaa ihan vaan sanoina, mutta tulkintojahan jokainen saa tehdä kuten haluaa.
Karumaa on karuista paikoista kertova biisipari. Niukassa saatekirjeessä puhutaan suomimelankoliasta, eikä tuohon ole vastaan pistämistä. Melankolista kyllä, mutta samalla mahdottoman vauhdikasta ja energistä.
Mika Roth
What Lies Beneath: Cast Down the Heretics
Seinäjokinen death metalia brutaalein ottein käsittelevä
What Lies Beneath on napannut vanhan koulukunnan lapiot kouriin. Yhtyeen kalmainen debyytti-EP porautuu asian ytimeen, ja yhteydet Floridan suunnan rämeiseen mättöön ovat selvät. Ikää orkesterilla ei ole vielä kovinkaan paljoa, mutta tekijät ovat ehtineet soitella jo siellä ja täällä ennen tätä.
Kaiken alku on nyt soundi. Brutaali, raastava ja murskaava soundi, jossa vokalisti
Janne Keskitalo murisee viemäritaajuuksilla ja valo ei pääse pilkahtamaan synkkiin loukkoihin. Vokaaleissa tukea antaa myös toista kitaraa kurittava
Ilkka Laitala ja koskettimia näin perinteisessä döötiksessä ei tietenkään kuulla. Terhakammin rälläävä
Bars of Neglection lähes death’n’rollaa, kun taas sinkuksi poimittu
Through Sands of Time antaa lekansa tippua korkeammalta. Matka blastahtavista osista miltei doomiin on lyhyt, etenkin kun kaiken silaa rupisella deathilla. Brutaaliudenkin voi tietysti vetää överiksi, mutta moisen sudenkuopan WLB mielestäni väistää halki EP:n. Avausraita
What Lies Beneath Stays Beneath lähestyy jo ’perinteisempää’ metallia, vaikka kuoloiset teemat ja muoto kohdillaan yhä ovatkin.
Cast Down the Heretics on marginaalisen paikkansa metallin kentillä ottava EP, jonka tyyppisiä julkaisuja tulee vastaan näinä päivinä yllättävän harvoin. Genren opit ja tyyli on omaksuttu, ja homma toimii, mutta toivottavasti eteläpohjanmaalaisuus pääsee tulevaisuudessa myllertämään soundia hivenen irti perinteistä.
Mika Roth
Lukukertoja: 727
