Vilma Talvitie: Olio / Alien

Vilma Talvitien esikoisalbumi Mistä mihin lupaili jo ilmestyessään loppuvuodesta 2023 paljon. Olen sittemmin kuunnellut persoonallisen erilaista debyyttiä ajatuksella ja luonut hitaasti suhteita sen eri osiin. Esikoinen oli kaikkea muuta kuin simppeli tapaus, mutta kansanmusiikkia moderneihin folkpopin tuuliin yhdistellyt artisti osui mielestäni ilahduttavan useasti liki maalitaulun keskustaan. Neljä tähteä saattoi olla ehkä rahdun liikaa, mutta kolme olisi tuntunut vastaavasti liian vähäiseltä tähtipotilta tuolloin.

Olio / Alien -albumia on pohjustettu jo pitkään sinkuilla, jotka ovat vain kohottaneet rimaa. Niinpä otin ilolla vastaan toisen pitkäsoiton, joka johdattelee Talvitien folkahtavaa poppia yhä selvemmin taidepopin puolelle. Kappaleiden pituudet asettuvat kolmen ja puolen, sekä kuuden minuutin väleille, mutta muodoissa on runsautta ja tiloissa avaruutta. Laajempana teemana on muukalaisuus, vieraaksi itsensä tunteminen ja outouden olo, mutta Olio / Alien on kaikkea muuta kuin negatiivinen ja/tai masentuneisuuteen taipuvainen albumi. Erilaisuus on ihmisyydelle annettu rikkaus, tuupituinkin hylkiö saattaa olla sisältään mitä kaunein perhonen.

Olio / Alien on musiikkinsa puolesta tutun eteeristä, ilmavaa ja kohottavaa kuultavaa. Äänessä ovat useimmiten piano ja sen soittaja, mutta muitakin soittimia toki kuullaan. Pilke saa lisäloistetta puhaltimista ja usein taustalla on muitakin erityyppisiä soittimia, kuten harmooni, haitari ja jouhi. Soitinten osana ei ole kuitenkaan revitellä sooloja keulilla, vaan lähestulkoon kaikki kuultu albumilla on ensisijaisesti ryhmätyötä, yhteen hiileen toisinaan hyvinkin epäitsekkäästi puhaltamista.

Taputukset, pienet rummun lyönnit, kopsahdukset ja napsahdukset luovat äänikenttiä, joissa huomiota kannattaa suoda etenkin yksityiskohdille. Pieniä äänten alkoveja, soppia ja lokeroita on siellä täällä, vokaalien ja sanattoman laulun kiiruhtaessa niitä kehystämään. Suoranaiset rytmisoittimet pysyttelevät usein sivustalla, tahtia lyödään enemmänkin pianon ryhdikkäillä nuoteilla tai vaikka oman kehon napsuttelulla. Kättäkin lyödään yhteen, sekä vasten erilaisia pintoja, mutta jälleen vähäeleisyys on avainsana. Äänet asettuvat ryhmäksi tai eräänlaiseksi kuoroksi, josta noustaan hetkeksi enemmän parrasvaloihin, mutta ollaan enemmänkin osia ryhmästä.

Suurta pienuutta edustavien kappaleiden paljaiksi jäävät rakenteet ovat tietysti avoimempia tarkastelulle, kun vokaalejakin kerrostetaan niukemman puoleisesti. Talvitie kääntää niukkuuden kuitenkin edukseen ja läpinäkyvät rakenteet musiikin erityisyyttä korostaviksi valokeiloiksi. Stemmalauluista ja kättentaputuksesta syntyy sielu kun Keijut reivaa. Tuhti runko luodaan myös näennäisen pienistä paloista, kun Kiltti Annikki lähtee somasta melodiasta rakentamaan syvempää tunnelmaa. Tomu on viehättävän kaunis hetki omillaan ja riehakkaampi Supernova muistuttaa Talvitien kansanmusiikkijuurista.

Eksoottisten vierailijoiden taakse olisi helppo suojautua, mutta serbialainen kehomusiikkiduo Alice in WonderBand on vain vahvistamassa kokonaisuutta. Berke Yi?it Sat?lm??in klarinetti ja Davide Stefanin sekä Devina Bouhgtonin trumpetit ovat apuna, mutta nostan hattua kaiken keskellä visionsa kirkastanutta Talvitietä kohtaan.

Neljä tähteä on jälleen arvioni, mutta nyt neljä tuntuu jo hiukan niukalta.