Rain Diary: Night Church

Omakustanne

Rain Diaryn uusin albumi on ollut pitkään tuloillaan. Piti ihan tarkistaa, että Night Church EP ilmestyi tosiaan jo loppukesästä 2021. Kyseinen EP toi aiemmin enemmänkin industrial rockin saralla operoineen bändin soundiin runsaammin synapoppia, ja kehitys jatkuu edelleen. Uuden albumin kohdalla puhutaan jo suoraan dark wavesta, mutta saatesanoissa muistetaan mainita myös Placebo ja Depeche Mode. Eikä tietenkään suotta.

Bändin piti kuuleman mukaan julkaista Night Church -pitkäsoitto jo vuonna 2021, mutta yllättävät vastoinkäymiset mylläsivät kokoonpanoa. Uusi vokalisti on nyt riveissä ja samalla bändin soundissa on tapahtunut siirtymä kohti keskieurooppalaista dark wave / synapop -maailmaa. Night Church summaa sinkkuja isolta ajalta, mutta jättää myös monta vahvaa numeroa rannalle. Valinnoista ja karsinnoista voi olla montaa mieltä, mutta kirjoissani Circle-sinkku on vuosikymmenen upeimpia saavutuksia genressään, joten tehkää itsellenne palvelus ja kuunnelkaa kipale kaikkitietävän verkon palveluista.

Mutta takaisin tähän päivään ja uuteen albumiin. Menevämpää rokkivaihdetta silmään iskevä Dark Flowers ja melodisempi synapop-kaunokki Naive nostavat albumin alkupuolen tasoa ja samalla kuulijalle esitellään bändin pääasiallisia aseita. Sähkökitarat ovat yhä mukana kuvassa, koskettimet loihtivat draamaa ja uusi vokalisti Joonas Verho on isot palkeet omaava tekijä paikallaan. Hieman myöhemmin kuultava Supercherien levyversio ansaitsee myös noston rokkilinjan edustajana.

Rain Diary on muokannut soundiaan ja myös omaksunut muilta siinä samalla jotain. Saksan suuri ja kaunis Lord of the Lost kaikuu, kun mm. Supercherie soi, turha sitä on kieltää. Samassa kunnioittavassa hengessä Run & Shout on hieman kuin Musen ja Apoptygma Berzerkin onnistunut yhteentörmäys, jossa yhtye pitää soundistaan riittävästi kiinni. Upealla melodialla siunattu Damaged voisi olla palanen jostain And One -klassikosta, ja tämä on siis korkeimpia mahdollisia kehuja alalla.

Onko Rain Diary siis lopulta enemmänkin olosuhteisiin sopeutuva kameleontti, vai mikä on Night Church -albumin visio? Linjat mutkistuvat ja rajat hämärtyvät albumin jälkimmäisellä puoliskolla ja lopussa odottaa vielä todellinen solmuvyyhti. Isoksi balladiksi End of the World kouraisee voimalla ja levyn uusin sinkku Fire osuu akustisine kitaroineen ja eteerisine tunnelmineen suoraan sydämeen. Suurin mysteeri on silti ankkuriraita All The Love Will Fade Away, joka päälle yhdeksän minuutin luikertelussaan on kuin jälkikaiku HIM-yhtyeen debyyttilevyn höyryisimmistä hetkistä.

Night Church olisi ollut jo ilman ankkuriakin kirjoissani hivenen turhan pitkä albumi, mutta ymmärrän levyn toimivan samalla monen vuoden mittaisten patoutumien purkukananvana. Onneksi yhtye on yhä olemassa ja toivon todella, että työ tulee jatkumaan. Genressään timanttia ja mahdollisuudet vieläkin isompiin aaltoihin ovat selvästi olemassa.