Dharma Guns: Nightmares and Broken Dreams

Helsinkiläinen dandy-punkbändiksi itseään kutsuva Dharma Guns antoi kaikkien aseiden paukkua Ex-Generation Superstars -debyyttialbumillaan. Tuolloin ryhmän action rock paukkui kuin yhdistelmä länsinaapurin 00-luvun ässäbändejä ja Appetite for Destructionin aikaista Guns N’Rosesia. Mikään vuori ei tuolloin ollut liian jyrkkä tai taivas liian korkealla, kun niitä päin noustiin esikoisella.

Tässä välissä Dharma Guns on julkaissut pinon sinkkuja, joista neljä viimeisintä on otettu mukaan toiselle pitkäsoitolle. Kuinka ollakaan tuosta kvartetista löytyvät suurimmat osumat ja etenkin nerokkaan simppeleille paloille rakentuva Devil’s Beat vie kuulijaa kuin pässiä narusta. Rennon murskaavasti rullaava bassolinja, kitaraosaston krooninen ylinopeus, rakenteisiin tiukasti tikattu melodia ja kaiken kruunaava väliosa. Ei periaatteessa mitään uutta, mutta hittibiisien tekeminen onkin todellista alkemiaa, jossa tietysti kohdilleen osuvat ”woo-ooo” -huudot eivät ainakaan heikennä tilannetta.

Kulmistaan tylpempi ja sykkeeltään asettuneempi Scale of the Universe, sekä supernykivä Fear of Getting Bored selittävät esimerkeillään, miksi saatesanoissa mainitaan MC5 ja The Hellacopters. Jatkaisin listaa myös etenkin jälkimmäisen biisin osalta Queens Of The Stone Agen nimellä, enkä todellakaan vinoile kenellekään niin sanoessani. Sinkkujen joukosta King of Action Rock pitää myös mainita vaarallisimpien taistelukärkien joukossa, jos nyt alle kahden minuutin mitta kääntyy puolittain tekijöitä vastaan.

Dharma Guns osaa rokata, tunkea punkkia takataskuun ja kaataa bensaa action rockin liekkimereen. Sen sijaan iisimpi fiilistelty tuntuu tuottavan enemmän haasteita. Kahvit meinasivat läikkyä rinnuksille, kun luin laiskan altsurockballadi Black Gloudin vertailuista Stairway to Heaveniin. Okei, otsikoita pitää saada ja ukkonenkin jyrisee biisin taustalla, mutta kyllä tämä enemmän November Rain -osastoa taitaa olla.

Kuinka ollakaan, huomattavasti varteenotettavampaa materiaalia syntyy, kun puristus hellittää. Kertojan kehon kolhuista kertova Bruised Body and a Broken Knee on ihan perus bluesrokkia, mutta isolla sydämellä – ja taustan virnuilevalla jullikuorolla – pääsee toisinaan yllättävänkin pitkälle. Matka henkisestä litsarista käyvästä Shock O'clock rymistelystä lopun The Voice of the Underdogsin marinoituneeseen kertsirokkiin on pitkä, eikä albumia pääse sanomaan millään tasolla tasaiseksi, mutta Nightmares and Broken Dreams on nimensä veroinen kitararocklevy. Niin hyvässä kuin pahassa.