Dänkki Briha: Merjamaa

Sick Boogie Recordings / Panama-levyt

Dänkki Brihan debyyttialbumi oli tällä suunnalla sangen odotettu tapaus. Eteläkarjalalaisten reilun vuoden takainen Future Kantele Hiisi Master EP esitteli etnofuturistisen bängerikoneen iskuvoimaa, enkä ole sittemmin lakannut ylistämästä yhtyettä.

Dänkki Brihan musiikissa suomalaisugrilaisten kansojen vanhat kansanlaulut ja muinaiset runosäkeet kohtaavat rohkeasti uuden ajan äänet ja soundit. Voitaneen puhua etno-elektrosta ja folktronicasta, jossa elektroniset soundit luovat voimakkaita kontrasteja aikojen takaisiin sanoihin. Dänkki Brihan tapauksessa on kuitenkin korostettava muutamaa tärkeää asiaa. Ensinnäkin yhtyeen musiikissa sanat ovat toistuvasti keskiössä, kaiken muun enemmän tai vähemmän tukiessa lyriikoita. Eikä mennyt ole mikään pyhä ja muuttumaton, vaan teksteissä jatketaan ennakkoluulotonta yhdistelyä ja sovittelua, jossa palasia työstetään ja toisinaan alkuperäisiä tarinoita aivan kuin viedään eteenpäin, kerrotaan hivenen lisää ja mahdollisesti vielä eri kulmasta.

Musiikillisesti ja tekstillisesti eksoottisin palanen lienee mokšankielisestä kansanlaulusta käännetty ja täydennetty Roman Aksjas, jonka kierrossa sekä poljennossa kuljetaan kauas idemmäs ja aika lailla etelämmäs. Suoraa tarttuvuutta oireilee myös vepsäläisrunoilija Nikolai Abramovin runoon pohjautuva Kodiman poig, joka saa pään nyökyttelemään ja jalkojen mukailemaan tahtia.

Modernit elektroniset soundit ovat pinnassa, mutta niiden alla lienee myös vanhempia soittimia tai sampleja. Tärkeää ei kuitenkaan ole se, mistä paloista äänikentät ovat muodostuneet, vaan minkälaista vastakaikua ne kuulijassa synnyttävät. Kodiman poig ja Kantelettaren osista yhdistelty Hopea & kulta hyötyvät puhallinmaisista äänistä, jotka huokuvat melankoliaa terävämpien pintojen takana. Pienin painotusten muutoksin tunnelma käännetään laidasta toiseen aina onnen kukkuloilta syvimpiin murheen alhoihin asti.

Avausraita Lintuine kaipaa rakastaan, joka on poissa – mahdollisesti jo isoimman rajan tuolla puolen. Huomattavasti traagisemmin samoilla linjoilla liikkuvan tarinan kertoo Kaloinniemen neito, joka on muunnos Kantelettaren Antero ja Kaloinniemen neito -runosta. Melankolinen raita jakaa levyn kahteen osaan, toimien tavallaan ensimmäisen puoliskon draamallisena huipentumana. Kohtalon erottamista kertoo myös kauniilla melodiallaan mieleen jäävä Saaren saksat, joka niin ikään on Kantelettaren materiaalista yhdistelty.

Menneisyys kertoo paikkamme nykyisyydessä, mutta mennyt myös tavallaan muuntuu aikojen kuluessa. Kuinka näemme eri ajat ja koemme eri tarinat on vain oma peilimme. Reaktiot kertovat mielestäni yhtä paljon meistä, kuin noista tarinoiden hahmoista, jotka aikaa sitten elivät. Dänkki Briha kertoo samoja tarinoita, mutta tuo niihin myös omaa itseään. Elektroniset soundit ja käsitellyt äänet ovat toki kiiltävän koreaa pintaa, vaan asia löytyy niiden alta ja takaa. Mitä rivejä on valittu ottaa, mitä puolia tällä erää korostetaan.

Lopullinen kysymys kuuluukin: antaako Dänkki Briha vanhoille runoille lisäarvoa? Mielipiteeni ilmenee siitä, että olin jo liki viittä tähteä ja arvelen albumin jäävän pidemmäksi aikaa soittolistalleni.