Pienet

Pienet II - Toukokuu 2025

22.05.2025

Alienated Desert Orgy: Stories From the End of the Bell

Alienjytää ryskyttävä Alienated Desert Orgy lähestyi perinteisellä demolla, joka on aito DIY-paketti. Kotipolttoinen CD-r lätyskä käsin kirjoitetun saatekirjeen kera, eikä kyse ole siististä A4-liuskasta, vaan lähinnä jostain löydetystä paperin palasesta. Silkkaa sattumaa, tai tarkoin pohdittua markkinointikampanjaa? No, tärkeintähän on itse jytä.

Kannen kuva ja bändin nimi antavat niin suoria vinkkejä, että sinkkujen väliin likistyvä (Oh) Probe Me varastaa melkein show’n raspisella roswellraskasrokillaan. Ykkössinkuksi poimittu On the Stone rullaa astetta metallisemmalla rokettiraketilla, eikä Motörhead taida olla tuntematon suuruus näille alieneille/alien-faneille. Yleisessä meiningissä on myös mielestäni hilpeää black’n’rollia, josta on tosin karsittu liialliset mustuudet pois kuleksimasta. Parasite leikkii otsikollaan ja paradise-sanalla, mutta ei oikein pääse vauhtiin, vaikka asianmukaisesti melskaakin. Vaan ongelma ei ole ainakaan mitassa, sillä niin ikään kolmen ja puoleen minuutin venähtävällä Laytex Willer -rallilla meno on taas tiukan etunojaista. Eihän tuokaan mitään nättiä välttämättä ole, ellei satu tykkäämään lateksista enemmän.

Alienjytä penetroi oivasti korvakäytäviä ja etenkin napakammat menoraidat tekevät gutaa. Loppuun piilotettu höpinäraita tuo mieleen vanhat CD-ajat, vaikka musiikin sijaan saadaankin kuulla kertomus abduktoimisesta ja toistuvasta luotailusta. Mielenkiintoista, outoa, alienmaisen jytäävää ja oikea vastaushan on tietysti 42.

Mika Roth

Anders Northwell: Aorta
Deepsessions Recordings

Onko kahden kappaleen julkaisu EP, vai tuplasinkku? Kotimainen elektronisen musiikin tuottaja Anders Northwell on sitä mieltä, että yli 10 minuutin ääniannos täyttää EP:n mitat, joten olkoon niin, vaikka julkaisulta löytyykin vain kaksi raitaa.

Northwell on löytänyt kodin kreikkalaiselta merkiltä ja avauksena soiva Aorta on selvästi juurensa tuntevaa technoa. Vahva rytmi tamppaa, taustalla lähtee pyörimään housemainen perkussioleikki ja ääni aaltoillessa edes taas. Hypnoottisesta kuviosta syntyy pyörteitä, joita kiihdytetään efektein. Elementtejä liittyy hitaasti mukaan, eli ihan oppikirjamainen taidonnäyte. Toisena numerona kuultava Infusion on sisarustaan tummempi, rytmiltään väkevämpi ja öisiä häiriöääniä tähtitaivaiden ylle levittävä. Rytmi on ajettu äänimaisemassa eteen ja elektron särmäiseltä puolelta sinkoutuvat ääniaallot eivät varsinaisesti rauhoita, vaan ennemminkin ruokkivat konfliktia, kitkaa, levottomuutta ja arvaamattomuutta. Vaan sekin voi olla positiivinen voima, kierrosten kääntyessä hitaasti toistensa urissa ja toistoon rakentuvan taian vahvistuessa.

Aorta on ehkä debyyttijulkaisu, mutta Northwell on tekijänä konkariluokkaa ja uuden projektin kautta hän pääsee luotaamaan mennyttä nykyisyyden kulmasta. Tämä on periaatteessa hyvinkin perinteistä technoa, mutta 20-luvulla luotua ja omasta ajastaan palasia omaksuneena, se on samalla jotain hivenen erilaista.

Mika Roth

Bad Valentines: Memory Tattoos

Rehvakka kitararock ei ainakaan huonone vauhdista. Last Days in the Sun -sinkullaan alkuvuodesta mm. allekirjoittaneen hurmannut Bad Valentines avaa debyytti-EP:nsä samaisella ässällä ja ryhmä on näin voittanut jo puolet mittelöstä. Suoraa, napakkaa ja toimivaa.

Eikä vauhti hyydy vauhdikkaan startin jälkeen. Ilmastokriittiseksi tulkitsemani Summer Ends in June on tekstinsä puolesta tumma juttu, mutta biisi taiteilee melodisen menevän kitararockin aallonharjalla kuin tyhjää vain. Eikä siinä vielä kaikki, sillä viimekesäinen sinkkuveto Mariia näyttää kuinka tallaa voidaan pitää riittävän lähellä lautaa lähemmäs neljäkin minuuttia. Nopeus ei puuduta ainuttakaan osaa prosessissa, kun lyhyet välikuviot tuovat väriä ja rakenne muuntuu ovelin siirroin. Ankkuriraita Carry Me Home on periaatteessa mahdottoman tehtävän edessä, mutta jännite pysyy riittävän korkealla, kun bändi ottaa retron klassisesta kitararockista tukea ja uskaltaa loikata jopa hetkeksi svengipuolelle aitaa. Ehkei ihan täysosuma enää, mutta oiva mahdollisena albumiraitana, sekä tietysti keikoille väriä tuomaan.

Memory Tattoos toistaa rapsakan melodisen kitararockin oppeja, eikä lähde sen kummemmin törkkimään genrensä reunoja, ankkuria nyt lukuun ottamatta. Sovitusten puolella on saavutettu myös melkoisia tuloksia, joten esikoiseksi EP on huiman vahva näyttö. Yhtye onkin kuullun perusteella albumivalmis tapaus.

Mika Roth

Dänkki Briha: Future Kantele Hiisi Master
Sick Boogie Recordings

Etelä-karjalais-helsinkiläinen musiikkikollektiivi ja antifolk-yhtyeeksi itsensä laskeva Dänkki Briha jatkaa suomalais-inkeriläis-karjalaisesta folkloresta ja myyteistä innoittumista. Future Kantele Hiisi Master EP on itämerensuomalaisen kulttuuriperimän sekä ultramodernin äänimaiseman yhteenliittymä, jossa viulu soi haikeana, runous lauletaan sydämestä ja elektroniset äänimaisemat soivat. Ultrauuden ja supervanhan yhdistäminen musiikissa ei ole tietenkään ainutkertainen idea, vaan mihin riittää ”etnofuturistisen bängerikoneen” isku?

Marjut on selkeä kärkibiisi, vanhan kansanrunon avatessa etäisyyden koetteleman rakkauden tarinaa. Vokalisti Juho Liiran ja tuotannostakin vastaavan äänivelho Manu Penttilän sävellykset heijastavat vanhaa, mutta pitävät uudetkin ajat esillä. Soundiensa kaarroksilla enemmän itään kääntyvä Linnalaine nei??y avaa EP:n eeppisemmin maisemin, melankolian laskeutuessa tekstistä kuin puron loivaa rinnettä pitkin. Kitkerämmin lemmen kuoppaisuudesta kertoo Poies muojist, jossa kosijan lahjat eivät kelpaa ja sormuskin jää sitten antamatta. Nähtävästi tekstejä on viilailtu jonkin verran, mutta ideat ovat yhä samat ja monisyiset äänikentät täydentävät niitä toisinaan rohkeinkin liikkein.

Dänkki Brihan tapa yhdistää kansanperinne, urbaanin elektroninen syke ja folk-musiikin voimallisuus kysyy vahvaa vatsaa. Kulttuuri ja runous kuitenkin elävät, kun juuret ymmärretään ja niiden voimaa kunnioitetaan.

Mika Roth

giglinger: Shrapnel

Turboahdettua seiskaseiskaa antaumuksella veivaava giglinger räyhäsi Desibeli.netin sivuilla viimeksi vuonna 2022, kun Jävla Nazi -tuplasinkku mellasti ensin punkilla ja sitten hiukan metallisemmalla raketilla. Nyt annoskoko on tuplaantunut, mutta vain paperilla, sillä neljän raidan maksisinkulla kuullaan kahdesta biisistä kahdet eri versiot.

A-puolen avaava The Man With Shrapnel in His Head on paketin pisin hetki, jonka 134 sekuntia käyvät läpi yhden helvetin. Kireä ja kitarajohtoinen äänivalli, lähes raasteen sekaan katoavat vokaalit, sekä väliosassa taitojaan näyttämään pääsevä rytmiryhmä ovat kaikki tarpeen. Taustalla lienee jotain syna/kosketin -mattojakin, mutta tunnistus on haastavaa. Toinen varsinainen kappale on Born Dead Buried Alive, jolla kauhupitoisempi gorepunkki mellastaa aikansa. Parhain terä vain puuttuu, eikä alle minuuttiin oksittu Edit-versio pysty juuri tilannetta parantamaan. Onhan tuo vallitus tavallaan puhdistavaa, mutta… Avausraidan editoitu näkemys ei alkuperäisestä olennaisesti eroa. Ruvelle ajettu soundi on ehkä hiukan rapeampi ja pakka tiiviimpi, mutta ydinosat on pidetty visusti samoina.

giglingerin tärkein vahvuus on mielestäni ilmavuus, jolloin paksukin äänivalli nousee kuin itsekseen ylös. Kakkosbiisin eduksi lasketaan metallisempi ote, mutta itse siivu ei vain lähde mielestäni kunnolla lavasta.

Mika Roth

Ilja Karsikas & Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Toinen minä

Nyt on lupaavat kortit pinnassa, kun Ilja Karsikas & Janne Tapion Sisäinen Avaruus ovat lähteneet yhteistyöhön. Työjako on tehty siten, että Karsikas vastaa sävellyksistä ja sanoituksista, kun taas sovitukset on merkitty Janne Tapion Sisäinen Avaruus -yhtyeen nimiin. Tyylilaji on jossain menevästi rullaavan countryrockin ja herkemmin soivan folkin välimailla.

A-puoleksi nostettu nimibiisi Toinen minä on kummallinen tarina peilikuvamaisesta kiusaajasta, joka on tulkittavissa sisäiseksi ääneksi. Tarina ei paljasta, onko hän pullosta ulos ryöminyt ilkeys, vai ihan oikea demoni, mutta yhtä kaikki hankalaa on jakaa sama tomumaja. Countryn haikeus ja kitarapoprockin rullaus toimivat oivina puoliskoina, sanojen kuvaillessa kertojan ahdistusta. B-puolen Toukokuun idus käsittelee myös herkkää henkilökohtaista asiaa, mutta silkkisemmin hansikkain, hellemmin käsin. Oman tarkoituksen hakeminen ja kysyminen ääneen heijastavat sisäistä kipua, jota ei voi poistaa, eikä oikein käsitelläkään. Hiljainen muoto ja taustalla hienotunteisesti pysyttelevä viulu viimeistelevät herkän tuokion.

Tuplasinkku saatiin ja saatesanoissa puhutaan rohkaisevasti ensimmäisestä yhteissinkusta, mikä jättää oven auki tuleville tiimityön hedelmille. Kuullun perusteella alussa maalaillut korkeat odotukset täyttyvät kyllä isommillakin julkaisuilla, mutta otetaan vastaan kaikki se mitä saadaan. Indiessä on voimaa.

Mika Roth

Kosto: kiitos.

Nu metal ja punk eivät kuole, eikä Kosto vain kierrätä vanhoja juttuja, vaan potkii kelkkaan entistäkin kovempia vauhteja. Viimesyksyinen Kipupiste-sinkku sohaisi jo groovehermoon juntallaan, eikä kohtelu muutu ainakaan hellemmäksi, kun satsi on neljän raidan pituinen.

Toisena EP:llä kuultava En ole hyppää nopeamman hepan selkään, punkimman ja raaemman soundin tehdessä alun rynnäköstä pysäyttävän. Energiaa mitataan gigawateissa, kun poskelle tarjotaan metallisempaa junttaa, sekä lällättelyä ovelasti hyödyntävä väliosa. Ihon alle päästään reilussa kahdessa ja puolessa minuutissa, kun avausraita Haaska nokkii metallisemmin ja suomen kielestä kaiken irti ottaen. Groovesta tulee hiukan mieleen Rage Against The Machine, eli mestaruussarjaan ollaan selvästi nousemassa jo nyt. Vokaalien pikatuli pysyy riittävän selvänä, kitara kiertää riffiruuvia korvasta sisään ja rytmiryhmä vetää ylikierroksilla. Onneksi biisit eivät Kipupistettä lukuun ottamatta kanna yli kolmen minuutin, sillä jännitteet ovat jo nyt järkyttävän repiviä. Biisinelikon täydentävä Pahanilmanlintu purkaa aggressioita hitaammin, vaanivammin ja siten ehkä vieläkin vaarallisemmin.

Negatiivisuus voi olla suunnaton positiivinen voima, sanoi joku minulle joskus. Kosto on syntynyt kaunasta, mutta kiittää vahingontekijöitä, koska ilman kaikkea kuraa yhtyettä ja EP:tä ei olisi koskaan syntynyt.

Mika Roth

Kuningas: Naisia

Kuningas on melkoinen otsikko, mutta nyt ei haeskella kaveria Queenille. Ei todellakaan, sillä tämä kunkku on rupista ja rujoa hardrockia, sekä kolhoa heavy metalia mäiskivä kotimainen orkesteri. Naisia on raastavammankin musiikin tekijöiden maailmassa monenlaisia ja moneen lähtöön, minkä alkuvoimainen EP rasvaisilla tarinoillaan osoittaa.

Härskisti mm. Motörheadia kierrättävä Noita palaa elämään äityy thrashin tuoksuisine kurveineen lähes kimurantiksi kikkailuksi, kun taas Rock n roll huora paaluttaa suorempaa palkkia julkein elein tantereeseen. Riffit roiskuvat ja soundit kirjaimellisesti raastavat korvakäytäviä. Äijäköörin puolihuutostemmat iskevät sivusta, mutta paketin silaa basisti/vokalisti King Arthurin möreä ilmaisu. Soundihygieniasta ja laulutekniikasta voisi sanoa jotain, vaan miksi – nyt on fiilis tärkeämpi. Avausraita Villi yö on kuin välistoppi nuoren Popedan kämpillä, tosin särmän taso pysyy katossa ja myrkyt vaarallisempina. Viekoitteleva Heavy metal kuningatar on se viimeinen kruunu jo valmiiksi hämmentävän EP:n huipentumaksi, ja Palavan rakkauden yö on todellinen yllätysten yö.

EP ei ole nättiä kuunneltavaa tai teknisen taituruuden riemuvoitto studion puolella. Sen sijaan musiikki välittää olennaisen karmit kaulassa, eikä arkaile nostaa ties mitä mirrejä pöydälle. Muoto on miljoonasta moottoripääkopiosta tuttu, mutta Kuningas punnertaa kädenväännössä vähintään tasurin silkalla sisulla.

Mika Roth

Miss Vain: Sempiternal Drive

Tamperelainen rockmetallipartio Miss Vain sai vajaa kaksi vuotta sitten Crocus Biflorus EP:llä kaiken onnistumaan. Biisit kulkivat energisinä, osasivat pelata eri kaavoin ja purivat kukin tavallaan. Ryhmän nimi tuli laitettua tuolloin mieleen, eikä jatkon odotus ollut turhaa.

Jatkoa saatiin odottaa itse asiassa viime vuoden lopulle asti, mutta jykevästi paukkuva Remedy-sinkku on todellinen valioyksilö. Raskaammaksi soundia ruuvaava veto antaa kertosäkeen yllättäen kukkia melodiallaan, ottaa tehot irti kitarasoolon tuomasta muutoksesta ja osoittaa viisikon sovitusnäkemyksen edistyneen harppauksin. Heti perään saadaan uusin sinkku Demon Spawn, joka karkaa melodisen deathin ja eeppisemmän kaahauksen kelkkaan. Onnistuneen sinkkutrilogian täydentävä Now or Neverland ottaa taas toiminnantäyteisemmän ja positiivisesti latautuneen kitararockin kulman, jossa tarttumapinta tuoksahtaa hivenen kasarille. Ei liiaksi, mutta kuitenkin. Ankkuri Sempiternal Drive tuikkii myös samoilla linjoilla, suorempien pop-koukkujen värittäessä hengeltään modernimpaa mättöä.

Miss Vain on saavuttanut kadehdittavan pisteen, jossa hyvinkin erilaiset kappaleet ja materiaali saadaan kuulostamaan bändiltä itseltään. Näin vahvan oman soundin löytyminen näin aikaisessa vaiheessa on poikkeuksellista, minkä lisäksi jokaisella raidalla on kaupan päälle tarttumapintaakin. Erittäin lupaavaa.

Mika Roth

Moonwards: Moonwards II

Moonwardsin II-EP on ajallisesti tämän koosteen mittavin julkaisu. Neljän raidan EP:llä ei alle kuuden minuutin numeroita kuulla ja kokonaismittakin huitoo päälle 27 minuutin. Eli parilla lisäpalalla kasassa olisi ollut jo albumi. EP:llä kuullaan kaikki kolme uudempaa sinkkua, ja yhtyeeltähän ilmestyi jo debyytti-EP viime vuonna, joten kiirettä pitää.

Kiire ei ole sen sijaan päässyt pilaamaan tekemistä II-julkaisulla, jolla kerrostetun rosoinen kitararock ja indie/alternative-tyyli saavat kukoistaa täydellä terällä. Sinkkujen takaa kärkeen kiilaa ’uusi biisi’ Make Amends, jolla ysäri kyllä surisee läpi, mutta hienosti kehittyvä melodinen kitarapoprokkis osaa myös päästää valon sieluunsa. EP:n toinen aarre on ykkössinkuksi jo tammikuussa valittu Blue Light, jonka sopivasti kasvavassa kertosäkeessä voima virtaa vastustamattomasti ja raskasta kitaravallia annetaan jopa lopun rymistelyissä vain juuri sen verran kuin pitääkin. Kaoottisempi ja ahdistuneempi Out of Place pelaa soundeillaan kaatuvien seinien leikkiä, kun taas Shockwave paukkuu pitkälti päälle seitsemän minuutin rennolla tsunamilla. Ankkuri olisi myös oiva albumin sulkijaveto, näin pikku vinkkinä.

Moonwards on saatteen mukaan pikkulevystään ylpeä, ja mikseipä toisaalta olisi. Näin raukeaa ja silti energistä kitararockia kelpaa soittaa, kun kaikki palikat ovat kohdillaan ja jokaisella biisillä on paikkansa ja tarkoituksensa. Kaikua käytetään, vaan ei liikaa, ja vallitkin osataan rakentaa tyylillä.

Mika Roth

Nobody: Saint Devil in the Fields

Nobody on yhden miehen tummaa folkkia soittava yhtye, joka pääsi yllättämään taas. Toki artisti taannoin haastattelussa totesi biisien vain tulevan kunkin mallillaan, mutta uuden EP:n avaajana soiva Eight Bullets of Death pomppasi silti silmille. Nobody tekee nyt rautalankaakin?

Kuuluisasta elokuvasta innoituksensa saanut ja siitä tyystin omaan suuntaansa lähtenyt kappale on mikä on, eikä hyytävän groovaavaa hetkeä voi kuin hämmästellä. Nobodyn kyky kertoa siloisen pehmeillä äänillä kauheista asioista nousee potenssiin, kun Pogrom Nights näkee kauheuksien tapahtuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Pogromit ovat osa historiaa, vaan mitäpä muuta historia tekee kuin toistaa itseään. I Fucking Hate Jesus rysäyttää naamalle raskaamman soundin, isommat kolinat ja säröt, vaikka soittosetti pääosin akustisena ymmärtääkseni pysyykin. Johnny Cashin tyyliin päälle tuleva laulu ja rumpujen kolina luovat muodon, joka alleviivaa myrkyllisiä lyriikoita. Biisinelikon täydentävä ankkuri Swamp Dance on lipeää tietenkin jälleen uuteen suuntaan, kuinkas muutenkaan. Tällä erää folkin melodinen, pehmeä ja pyöreä poski on kuin pehmeää nukkaa, vaikka murhenäytelmä hiipii taas tekstiin.

Nobody jatkaa tavallaan akustisen kitaran ja silkan äänen johtaessa karavaania. Tietysti rummut, perkussiot ja basso ovat osa kokonaisuutta, mutta ne ovat silkkoja karmeja olennaisen ympärillä.

Mika Roth

Paroni von Samuelsson: Komisario Naamapalmun erehdys

Monesti Desibeli.netin sivuilla esiintynyt Paroni von Samuelsson on näemmä siirtynyt pysyvästi digitaalisten julkaisujen ihmemaahan, mikä pahoittaa mieleni. Hiton edistys. Helsinki ja Düsseldorf saadaan sentään yhä mahtumaan samaan lofi-elektron vaunuun tuosta vain, joten keskitytään positiivisiin juttuihin.

Paronille ominaisesti viimeistellyt raidat ovat kuin toisten demoja, eräänlaisia luonnostelmia, ja kahden minuutin tuolle puolen ei jatketa yhdenkään raidan kohdalla. Biisejä on peräti kuusi, mutta kokonaismittaa kertyy näin vain reilu 10 minuuttia, eli yhden reteemmän progebiisin verran. Progea ja vinkkelis vonkkelis elektroa voi tehdä toki pienemminkin vasaroin, eikä mahdollistajat istu pirteän kärkensä päällä. Melankolisista soundeista saadaan myös oiva polku, jolla muuliaasi kopsuttelee polkuaan. Täydellinen suomalaisuuden kiteytys sarallaan on ankkuriraita menee se näinkin, kai, jolla kitara (?) helkkyy murisevan alustan päällä ja 60-luvun sci-fi leffoista lainattu vinkuvan korkea syna silaa komeuden.

Otsikon komisariosta ei ole EP:llä tarkempia havaintoja, mutta erehdyksiä kertoja tuntuu tekevän. Sanoja ja tekoja kadutaan, kun niinpä niin (idiootti) jutustelee peilikuvan kanssa. Eikä kitkaa vailla ole tainnut syntyä maalailevampi synailu leopardit söivät sinun naamasi, joka on ehkä se helpoimmin purtava alkupala lofi-ympäristöön totuttautuville paroni-aloittelijoille.

Mika Roth

Praise My Pain: To Die Today

Praise My Pain on vasta vuonna 2024 perustettu death metal -projekti, jonka miehistövahvuus on tällä hetkellä kaksi. Mitään sen kummempia historiikkeja ei tarjota, mutta kuullun perusteella tämä tuskin on ainut projekti, jossa vokalisti Topi Seppälä ja kitaristi Taneli Puotiniemi ovat olleet mukana. Soundi on tuhti ja jälki jo vahvaa.

Introksi jäävä To Die Today vinkkaa elektron läsnäolosta, mutta kolme varsinaista biisiä ovat aika perinteistä raskasmetallia. Ilmeinen Göteborgin suunta mainitaan auliisti vaikuttajana, eikä Pohjois-Amerikan mättöä ole myöskään haastavaa kuulla taustalta. Nipun terävin pisto on mielestäni melodisen deathin ja metalcoren välillä taituroiva Poison Me, jolla häijyyn metalliin saadaan kunnon groovea mukaan. Äärimmäisempää metallin laitaa kolisteleva ankkuriraita Cut Your Wings kiitää erilaiseen ja hiukan yllättäväänkin suuntaan, mutta rajathan on tehty rikottaviksi. Matikkametallia, modernia murhetta ja ripaus syvintä mustaa. Väliin puristuva Stains jää kovassa seurassa armotta paitsioon, vaikka ansiokas rypistely tahollaan onkin ja esimerkiksi albumiraitana numero olisi paikallaan.

Praise My Pain osaa alaltaan erilaisia asioita ja To Die Today on kuin ensiluotaus mahdollisuuksien kentällä. Duon edessä onkin valintoja ja jalostustyötä, mutta perustat ovat jo paikoillaan ja potentiaalia tuntuisi löytyvän. Eivätkä debyytti-EP:n napakat koukut ainakaan heikennä tulevaisuuskuvia.

Mika Roth

Rabbit Hole: Rabbit Hole
Eclipse Music

Kaninkoloja on monenlaisia ja Rabbit Hole on Pauli Lyytisen johtama elektro-akustinen jazz-yhtye, jonka nimi viittaa Liisa ihmemaassa -teoksen maailmaan. Eli mahdottomat asiat eivät ole harvinaisia, kun on tottunut tekemään niitä toisinaan jopa kuusin kappalein ennen aamupalaa. Multi-instrumentalistit Lyytinen ja Adreas Løwe kiskovatkin jänöjä varmoin ottein hatuistaan, eikä perkussionisti/rumpali Julian Sartorius jää ihmeitä kuhisevan kolon reunalle seisoskelemaan tumput suorina.

Instrumentaaliraidat karkaavat kukin suuntaansa. Mooncat rakentaa yön ympärille syntetisaattorien tuikkivin äänin, pianon ja saksofonin nuottien sulautuessa kudoksiin. Fiilis on letkeä, rytmi naksuva, virtaus hymyilevän verkkainen. Liki liikkuu myös Hanami. Reunat ovat nyt levottomampia, äänikentät asteen arvaamattomampia. Elektroakustisuus luo äänisynteesejä, jotka ruokkivat mielikuvituksen kippuraisempaa puolta ja silti teoksissa on myös punainen lankansa. Oma ideansa, suuntansa ja tarkoituksensa – tai näin olen ainakin itse kuullut. Keskellä kolmen raidan EP:tä Reliever rauhoittaa hetkeksi sykkeen, tenorisaksofonin ja rikkaiden koskettimien lähettäessä seesteisemmin liikkein loivempia aaltoja.

Rabbit Hole on huiman täysi EP, jonka kolme osaa ovat omia maailmoja, ja silti osia samasta. Musiikki on avain ja peili, josta suomalais-norjalais-sveitsiläinen trio kulkee toivottavasti vielä moneen paikkaan.

Mika Roth

Torvi: Tunnontuskitta ihminen

Nimi ei ole enne, Torvi ei soita torvimusiikkia. Kokeellista poprockia ja post-rockia luovan yhden mielen visio luottaa perinteisiin bändisoittimiin, sekä osin syntetisoituihin voimiin. Torvi lienee enemmänkin luova projekti kuin varsinainen yhtye, vaikka kaikkia tekijöitä yhdistää Desibeli.netin sivuilla takavuosina useaan otteeseen esiintynyt Synestesia.

Projektin syntymä vaati kuoleman, jonka myötä Jonne-Pekka Stenroos tarttui äitinsä jo aikaa sitten kirjoittamiin runoihin. Sukupolvet ojentuvat toisiaan kohden suuren muurin yli, liikoja kysymättä. 70-luvun tekstit ja 20-luvun musiikki ovat luoneet yhdessä jotain, josta allekirjoittaneelle kumpusi mieleen mm. Anathema, Gathering ja vanha, vanha Pink Floyd. Kolmen raidan mittainen EP sulkeutuu Aaveet-raidalla, joka selvästi päästää irti vanhoista ja tarttuu uusiin nyöreihin. Alussa soiva Rajamailla astelee usvan keskellä, huokailee vokooderista sanoja ja päätyy jonnekin doomin lähelle, mutta eteerisestä hauraudesta tiukasti kiinni pitäen. Nimiraita Tunnontuskitta ihminen pohtii kuolemaa ja etsii vastausta periksiantamattomasta hiljaisuudesta, jossa me kaikki jo saatamme olla. Isoja sanoja, väkeviä lauseita, joita pöytälaatikosta löytyneet sävelet pyrkivät parhaansa mukaan täydentämään.

Torvi luovuttaa estradin musiikille ja runoille, Tessa Stenroosin antaessa äidin sanoille äänen. Oudoksi kokemuksen tekee se, että sanat saattavat olla lastaan nuoremman vanhemman kirjoittamia.

Mika Roth

Tove Johnson: Päättymättömän elämän salaisuus

Muistan törmänneeni joskus jossain Tove Johnson -yhtyeen musiikkiin, mutta tarkempi kohdennus oli vaikeampaa. Itse asiassa hämmästyin, kun Desibeli.netissä ei ollut mitään artikkeleita tai arvioita bändistä. No, joka tapauksessa tiesin osapuilleen mitä tulisin saamaan. Äänekkään kotimaisen indiepunkin marginaaliprinssi, lukee saatesanoissa, mutta enemmän tämä melodisen ja ärhäkän kitararockin puolelle taitaa kopsahdella. Progeista ja teknistä punkkia?

Uuden EP:n neljä rallia saadaan mahtumaan näpsäkästi alle 12 minuuttiin ja alle kahteen minuuttiin sopiva En ole enää yksin tempoo esimerkillisen terhakasti. New Yorkin konkarit lienevät vaikuttaneen myös hieman Leijutte eetterissä -raidan muotoon, vaikka mittaa tulee tuplasti ja tasoja on enemmän. Elämän ja kuoleman isot kysymykset ovat aina yhtä isoja ja Arcade Firen parempia hetkiä heijasteleva ote tuntuu iholla. Universumi raastaa kireämmällä soundilla, kitaroiden kiihdyttäessä vauhtia, mutta kaikesta voimasta, vauhdista ja energiasta huolimatta bändi pitää langat tiukasti käsissään. Tuo kontrolloitu lumivyörymäisyys ja ovelasti pidätelty lekan heilahdus myös toimivat. Kappale ajaa aina jyrkänteelle asti, menettämättä kuitenkaan koskaan hallintaansa ja sama koskee koko EP:tä.

Päättymättömän elämän salaisuus ei paljasta salaisuutta, vaikka kansikuva törkkii ajatusketjujen dominoja liikkeelle. Emoiluksi nimetty Ihmiskone raottaa ehkä salaisuuksien verhoja, vaan kuka näistä tietää.

Mika Roth

Lukukertoja: 403