Aston Kalmari: Mun sydän hakkaa mut

Omakustanne

Mutta mitä tapahtui Aston Kalmarille? Se hämmästytti ja kummastutti allekirjoittanutta, kun ryhmän uusin pitkäsoitto pyörähti kerran toisensa jälkeen kammiossani. Muistan yhä lämmöllä bändin edellisen albumin, alkuvuodesta 2024 julkaistun Mammanpojat-pitkäsoiton. Otsikko oli harhaanjohtava, sillä yhtyeen räiskyvän räimivä kitararock paukkui ja kovia soundeja saateltiin matkaan osuvilla teksteillä.

Tavallaan Mun sydän hakkaa mut -albumi on suhteellisen suoraa jatkoa edeltäjälleen, mutta samalla Aston Kalmari on tehnyt muutamia merkittäviä muutoksia musiikkinsa ja ilmaisunsa kaavapapereihin. Enkä ole lainkaan varma kaikkien muutosten tarpeellisuudesta, tai edes positiivisuudesta.

Kitararock on edelleen selvästi vallalla, mutta soundeissa on pehmeämpiä tarttumapintoja ja koukut on kromattu pop-pajalla. Tuossa ei tietenkään ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, sillä mm. Popeda on samaisella linjalla tullut kasvaneeksi elämää suuremmaksi legendaksi. Musiikillisesti tämä tahtoo sanoa, että nyt kuullaan isoja kertosäkeitä, joiden vasarat tipahtelevat todella jyrkillä kulmilla. Tarttuvaa ja tarraavaa, mutta samalla monesti harmillisen ennalta arvattavaa.

Toinen selvä siirto on tekstien muuttuminen parisuhdekeskeisemmiksi, pikkutuhmuuden ja suoranaisen härskiyden vallatessa myös hetkittäin tilaa itselleen. Nyt ei aina siemailla päiväkahveja sirosti porsliineista, vaan hetkittäin siirrytään enemmänkin pitkoa uuniin tyyppiseen junttailuun, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Yhtye verhoutuu leiskuvin silmin julkean punaiseen, heittäen haasteen kehään uuden ajan daameille.

Rasvaisempi meno on tietysti sekin jo suomalaisessa mielenmaisemassa tuttua, kun Leevit ja Sliipparit tekivät kaiken mahdollisen jo aikaa sitten. Niinpä Polkupyörässä kertoja pyytää ns. kovaa kohtelua, eikä kaikki ole enää lasten kuunneltavaa. Johanna von Hertzenin kanssa esitetty Tee mulle mitä vaan on surumieliseksi kääntyvä kertomus suhteesta, jossa pari ei vain pääse irti toisistaan. Onni on monitulkintainen ja monikasvoinen juttu.

Toisaalta osa lyriikoista törkkii kipeitä kohtia säälittä ja pistää kuulijan kiemurtelemaan ikävyyksien edessä. Henkilökohtaiset ongelmat ja kodin kokoiset helvetit ovat vaikeita käsiteltäviä. Jos siitä ei voi puhua siitä voi aina laulaa, vai miten se nyt menikään… Joku lauloi joskus jotain pimeästä tiestä ja hyvästä matkasta, mutta Aston Kalmarin eduksi on laskettava positiivisten kulmien etsimisen tilanteessa kuin tilanteessa.

Aston Kalmari yllätti kerran, toisen ja kolmannenkin kerran. Aika näyttää mihin tästä jatketaan, mutta ainakaan bändiä ei tarvitse enää niputtaa ’ihan kivaa pauketta ilman vaikeampia juttuja’ -luokkaan. Mitä yhtyeelle tapahtui, pohdin alussa. Ehkäpä he kasvoivat oikeasti aikuisiksi, osin jopa vanhoiksi, mutta sitähän elämä teettää.