U2: How To Dismantle An Atomic Bomb

Jeps jeps. Aina löytyy niitä, jotka vetoavat bändin aikaisempiin tekemisiin. Ihmettelenkin niitä, jotka viittaavat U2:sen "sekavaan" kauteen ja sanovat sen alkaneen Achtung babestä ja jatkuneen "ATYCLB-levyyn saakka". "AB" oli kuitenkin yksi 90-luvun merkittävimmistä levyistä! Zooropa ampui hivenen ohi, mutta POP oli kyllä biiseiltään ja tunnelmaltaan omalla tavallaan oiva albumi. Kyllähän soundit olivat erilaiset, mitä "vanhoilla hyvillä" U2 levyillä, mutta asioita voi tehdä monella eri tavoilla. Vaikkapa välillä yliampumalla..
Ja sitten asiaan.
U2:sen uuden levyn kommentoimisen voisi aloittaa toteamuksella "all that you´ve heard before..", mutta se olisi liian helppoa. Jos U2:sen kaikki levyt julkaistaisiin yhtäaikaa ensimmäistä kertaa, niin kyllä uusin ampuisi todennäköisesti tiukasti kärkeen valitessa parhainta tuotosta! Biisilista on nimittäin verrattain kova. Siinä missä R.E.Mmin uutukainen on todellinen "kuuntelulevy" voi How d...laittaa soimaan niin autossa, kotibileissä (taustamusiikiksi), mutta myös luurit korvilla kuunneltavaksi. Ne asiat mistä wanhat diggarit ovat U2:sessa pitäneet ovat balansissa (soundit). Näin oli kuitenkin edellisen levynkin kohdalla, mutta silti POP oli mielestäni parempi! Sillä biisit olivat viimeksimainitulla paremmat! Uutukaisen biisimateriaali on todella vahvaa. Myös sanoituksissa painetaan vaihteeksi pohjamutia myöten: on kuolemaa, uskontoa, rakkautta, politiikkaa (kiitos nykymaailman menon, ei ole taas tylsää muusikoillakaan!). Suosittelen ehdottomasti kaikille MUSIIKIN ystäville. Valitettavaa vaan, että parhaat levyt tulevat nykyisin vanhoilta konkareilta!

Kovin ennalta-arvattavaksi on U2 käynyt tällä uutukaisellaan. Jotenkin olen jäänyt kaipaamaan bändin kokeellisempaa vaihetta, vaikka kaikki tuolloin tehty ei ehkä ihan priimaa ollutkaan.

Verrattuna vaikkapa edelliseen pitkäsoittoon on paketti muuttunut tasaisemmaksi ja laadukkaammaksi, mutta jotain on myös samalla menetetty - ikuisiksi ajoiksi pelkään pahoin. Nykyinen tyylikkäästi aikuistunut nelikko ei tulle enää koskaan luomaan sellaisia outouden helmiä kuin "Daddy's Gonna Pay for Your Crashed Car", "Numb" tai "Miss Sarajevo". Harmillista.

Bono saa jeesustella niin paljon kuin haluaa, ilman että se silmissäni tipauttaa bändin tehoa promilleakaan. Tasapäistyminen onkin sitten pahempi juttu... Edgen kitarasoundi on muuten jälleen erinomaisessa kuosissa.

Atomic Bombilla U2 kuulostaa kenties popimmalta kuin koskaan ennen ja yhtye on jättänyt kokeilut toistaiseksi taakseen. Biisimateriaali on kuitenkin mitä mainiointa, yhtään heikkoa kappaletta ei 11 biisin joukkoon mahdu, mitä ei voinut sanoa ATYCLB:sta. Sounditkin ovat nyt kohdallaan, ja kokonaisuutena tällä levyllä U2 kuulostaa keski-ikäiseltä hyvässä mielessä, jos edellislevyllä se teki sitä hieman kiusallisella tavalla. Pientä narinan aihetta silti on: mm. seuraava sinkku All Because of You olisi kaivannut paremman kertosäkeen ja välillä Bono pistää yleensä ottaen hyvin toimivien sanoitusten sekaan hölmöjä heittoja.

Aika näyttää kuinka Atomic Bomb asettuu tasoltaan U2:n tuotantoon, mutta tällä hetkellä se tuntuu lukeutuvan parhaimmistoon. Itselläni Bonon kunnioitettavat ulkomusiikilliset aktiviteetit eivät vaikuta musiikin kuunteluun kuin ehkä positiivisesti, joten voin taas hyvillä mielin uppoutua fiilistelemään vuoden parasta levyä.

U2 on palannut huipulleen!Tämä on selkeästi paras u2 levy!

En ymmärrä Zooropan ja Popin kritisoijia, mielestäni molemmat ovat loistavia levyjä. No, makuasioita nämä kai on. Tällä levyllä U2 pääsee omiin sfääreihinsä varsinkin Origin of the species:lla, kylmiä väreitä tulee...Loput biisit avautuu varmasti tulevilla kuuntelukerroilla, kuten aikaisemmin on käynyt. Vaikka noi samat jutut on kuultu jo moneen kertaan niin aina vaan kuulostaa hyvältä mun korvassa.

Loppujen lopuksi aika iisi levy, ei olisi uskonut Vertigo-sinkusta.

Loistava levy vuodelle 2004 irlantilaisnelikolta. Kiihkeää rokkia, olkoot sitten veteraaneja mut rokkaaan tää nyt vähän kovemmin kuin muut ns. "haastajat"...

Jostain syystä uusi levy ei meinaa aueta millään, vaikka kuuntelukertoja on jo varmasti yli 10. Biisit ovat ikäänkuin hyviä, monella tavalla rikkaita, että Edgen kitarat kutovat kauniita melodioita, Bono laulaa ehkä paremmin kuin edellisellä (ei ole ääni niin räkäinen), komppiryhmä tekee kaiken mitä ennenkin ja vähintään yhtä hyvin kuin ennenkin. Mutta. Mitään uutta ei ole keksitty, ja mikä pahinta, menoa puuttuu. On rienausta verrata tätä levyä Joshua Treehin, eikä mikään kohta uutukaisella nostata niskavilloja pystyyn kuten Pride ja muut klassikot aikoinaan. Ja arvostan POPinkin korkealle, siinä on monia hienonhienoja pätkiä, jotka tosin välillä meinaavat tukehtua hirveään kuorruttamiseen. Itse asiassa uutukainen kuulostaa jossain mielessä samalla lailla täydelliseltä kuin Achtung, mutta lentoa puuttuu! Ehkä jopa kontrasteja? Jopa ATYCLB on mielestäni parempi, missä on uudella vastaava vääntö kuin oli New York! Nupit kaakkoon! Edellinen oli ehkä aavistuksen epätasainen, mutta lentoon lähtiessään hienointa U2:sta sitten Achtungin. Valitettavasti en voi sanoa samaa uudesta - tunnetta puuttuu. Ehkä olen täysin väärässä, ja jo viikon päästä ymmärrän uutukaisen arvon mestariteoksena? Ilman näitä erittäin kehuvia arvosteluja olisin jo ehkä luovuttanut... näin tänään ensimmäistä kertaa Vertigon videon, ja sen vauhdikkuus kieltämättä saa biisiinkin toisenlaisen menon. Vertigokin on rakenteellisesti aika hieno biisi, hyvin tehty, mutta mutta... mikään siinäkään ei saa odottamaan, että kohta tämä LÄHTEE!!! Se kun olisi U2:n tarkoitus. Iso stadion/pilvenpiirtäjän katto + U2 ja mikään maailmassa ei lennä paremmin.

Bändi on saavuttanut jo lähes kaiken, mitä bändi voi saavuttaa. Achtung Babyllä sen tekivät jo, eikä sen jälkeen kunnianhimo ole riittänyt samalle tasolle.

Jos uutta levyä vertaa Eppu Normaalin kymmenen vuoden ponnistelun tulokseen, voi puhua mainiosta levystä, mutta U2:n arvosteluasteikolla platta on hyvin keskinkertainen; ei sisällä ainuttakaan klassikkoa. Niitä bändiltä on ehkä turhaa enää odottaakaan.

Levyllä on hyvät soundit, mutta Bono yrittää turhaan kiekua nuoruutensa sävelkorkeuksista melodian ja tekstin huokuessa väkinäisyyttään. Monin paikoin kuuntelunautinto kariutuu miehen tuskaiseen ponnisteluun elähtäneiden äänihelttojensa kanssa. Matalilla taajuuksilla ja falsetissa ääni toimii edelleenkin hienosti.. kun olisi vain jäljellä jotain sanottavaa.

Vaikka kuinka yrittää, ei uutta levyä tahdo jaksaa kuunnella, vaan levylautaselle kellahtaa tutun turvalliset Unforgettable Fire, Joshua Tree, Rattle & Hum ja Achtung Baby. Paatuneen fanin korvaan uutukainen kuulostaa haalistuneelta hiilikopiolta. Harmi.

Bono, U2:n markkina- ja saarnamies Jumalan armosta, narutti mediaa ja suurta yleisöä oikein kunnolla kuluttamalla superlatiiveja sellaisella sarjatulella tästä albumista, että alta pois. Uusi levy tulisi olemaan "Achtung babyn" rinnalla bändin parhaita ja täytyy tunnustaa, että uskoin kaiken. Kun vielä kuulin täydellisyyttä hipovan "Vertigo"-sinkun, olin onneni kukkuloilla: nyt U2 tekee murisevan ja täydellä teholla jyräävän rock-levyn. Olin väärässä. Onhan tämä selvästi parempi, kuin vuoden 2000 melko turvallinen ja tasapaksu "All that you can´t leave behind", mutta ei todellakaan sitä, mitä odotin.

"How to dismantle an atomic bomb" on minulle suuri pettymys, vaikka melodisia ja ihan kuunneltavia kappaleita onkin muiden artistien mittakaavalla katsoen ennätyksellisen monta, lähes kaikki 11 (kun puhutaan albumista ilman "Fast cars"-raitaa, jota en ole kuullut). Ainoastaan karmea "A man and a woman", laimea "City of blinding lights" ja vaatimaton "One step closer" eivät vakuuta. Tyylipisteitä verrattuna muihin artisteihin ja bändeihin irlantilaiset keräävät siis melkein täydet viisi.

Monet perinteisemmän U2:n kuuntelijat tykkäävät varmasti uudesta levystä. Rakenteensa takia albumia onkin oikeaoppista verrata kokonaisvaltaisesti ainoastaan bändin 1980- ja 2000-luvun töihin, koska jos lähdetään 90-luvulle, virittäydytään täysin toisille aaltopituuksille, mistä esimerkkeinä "Tryin´ to throw your arms around the world", "Ultra violet (light my way)", "Numb", "Lemon", "Some days are better than others", "The first time", "The wanderer", "Mofo", "If you wear that velvet dress" ja "Please".

Mielikuvituksellinen, unenomainen äänimaailma, nokkelat sanoitukset, ironinen kommentointi omasta suuruudesta ja aggressiivisen vauhdikas soundi, joihin jäin koukkuun U2:n 90-luvun tuotannossa puuttuvat uudelta levyltä. Suunta on nyt 2000-luvulla toinen, koska bändi on palannut koko 90-luvun kestäneeltä tutkimusmatkaltaan.

Onneksi uutukaiseltakin löytyy vähän ironiaa, kun kappaleessa "All because of you" Bono toteaa veijarimaisesti: "I like the sound of my own voice, I didn´t give anyone else a choice". Hän saattaa myös viitata bändin 90-luvun teknorockiin "Vertigon" aikana: "The boys play rock and roll. They know they can´t dance, at least they know". Itseironiahan on tunnetusti paras ase kritiikkiä vastaan, mitä yhtye sai "vanhalta koulukunnaltaan", sulauttamalla onnistuneesti rockin ja tanssimusiikin viime vuosikymmenellä. Mielestäni "Pop" on edelleen bändin paras albumi. Kuten joku toinen sen hyvin kuvaili, "Pop" ei todellakaan ole parodiaa (Discothèque-raitaa lukuunottamatta), paremminkin satiiria. Kaikki eivät ole tätä oivaltaneet.

Tietenkin myös 80-luvun tuotannosta löytyy todellisia helmiä, kuten "Where the streets have no name", "With or without you", "All I want is you", "Sunday bloody Sunday", "I will follow", "Desire" ja "Pride (in the name of love)".

Minuun uusi levy ei siis kunnolla kolahda, sillä vaikka levy onkin miellyttävän tyylikäs kokonaisuus yleisellä tasolla, U2:n omilla mittareilla se ei herätä suuria tunteita. Kekseliäs 90-luvun U2 on minun ehdoton suosikkini. Tästä voidaan tietenkin huumorilla syyttää vain tätä nelikkoa, joka tuottajineen meni nostamaan riman henkeäsalpaavan korkealle kolmella tarttuvalla ja harkitulla täysosumallaan "Achtung baby", "Zooropa" ja "Pop". Varsinkin kahden jälkimmäisen levyn aiheuttamat väitteet bändin 90-luvun "sekavista harhailuista" ja "pakkotrendikkyydestä" ovat katetta vailla. Kaikilla kolmella levyllä yhtye tavoitti uuden yleisömassan, joka ei ollut aiemmin nelikosta perustanut.

On vain ymmärrettävä, että U2:lla on yksi musiikkimaailman jakautuneimmista fanipohjista, joka turhaan käy ratkaisematonta sisällissotaa pienissä ryhmissä. Eriävät mielipiteet kun eivät sulje toisiaan pois.

Lopuksi toivon vielä, että "Vertigo" saa albumin pituisen jatkon joskus lähitulevaisuudessa.

verigo oli mielestäni mahtava kappale mutta minusta Bono ei todellakaan jeesustele! Bono on hieno mies ja auttaa maailmaa..
tietysti kaikilla saa olla mielepiteensä. olen aika nuori ja olen ollut aika kauan U2 fani...pidän tästäkin levystä.levy saa minusta parhaimmat pisteet. Bonon maailman auttamisista minustakin on tullut aktivisti,,nyt ymmärrän miten tärkeitä nuo asiat ovat.

U2 on hieno yhtye..ainaki minusta..paras bändi mitä tiedän..
tämä levy on todella hyvä ja ansaitsee täydet pisteet..mielestäni.koko U2 ajan kaikki kappaleet ovat olleet hyviä ja ovat vieläkin..80-2004 kaikki yhtä hyviä ja U2 varmasti jatkaa vielä uraansa. mutta kuka oli vihjannut U2 henkilöitä vanhoiksi?! tietojeni mukaan Bono on vasta 44v tällä hetkellä..kaikki saavat olla omaa mieltään asiasta....mutta levy on upea! Rockin ystäville!

Levy on lattea ja tylsä, eikä se pidä sisällään yhtäkään todellista hittikappaletta. Kehuttu Vertigokin on korkeintaan keskitasoa. Sanoitukset ja melodiat eivät herätä mielenkiintoa, ja tätä paikkaillaan epätoivoisesti tunkemalla Edgen hienot kitarasoundit joka paikkaan. Bonon sanoitukset ovat ihan karmeita, levyä kuunnelleessa tulee tunne, että lyriikat on tehty väkisin. Sometimes you can't make it on your own nousee levyn parhaaksi biisiksi, mutta klassikkoainesta ei siitäkään ole. All that you can't leave behind oli huomattavasti perempi levy. Bomb on kuitenkin jonkun verran parempi kuin käsittämättömän surkea Pop.

Jos haluaa kuunnella todellista U2 musiikkia, kannattaa hankkia bändin ylivoimaisesti paras albumi Joshua tree. Se kuuluu maailman parhaimpien levyjen joukkoon.

Ei tullut sittenkään selvää parannusta edelliseen pitkäsoittoon. Albumi jatkaa "All that you can´t leave behindin" aloittamaa linjaa, mutta onneksi myös ottaa siihen aika paljon etäisyyttä. U2 on 2000-luvulla alkanut muistuttaa pelottavalla tavalla yhä enemmän tavallista ja tutun turvallista rock-bändiä. Nelikolla voi kyllä olla hihassaan ässä, minkä se lyö pöytään vasta tulevaisuudessa, koska on todella vaikea uskoa, että bändi jättäisi musiikilliset mestariteoksensa vuoden 1997 "Popiin". "All that you can´t leave behind" ja "How to dismantle an atomic bomb" ovat kultaisen keskitien albumeita ilman musiikillisia intohimoja. "Pop" osoitti kuitenkin loistavalla tavalla, millaisiin sävellyksiin ja tunnelmiin tämä bändi parhaimmillaan pystyy. Jään odottamaan seuraavaa levyä, toivottavasti selviä edistysaskelia on luvassa.