Jussi Kinnunen: Musta poppi
Julkaistu: 17.03.2002
Arvostelija: Janne Kuusinen
Low Frequency
Lauluntekijä, laulaja ja muusikko Jussi Kinnusen ura alkoi 1980 Hassisen kone-yhtyeessä. Siitä saakka Kinnunen on vaikuttanut mm. Freud, Marx, Engels & Jungissa ja Ismo Alanko Säätiössä.
Kahden singlelohkaisun jälkeen Kinnunen on julkaissut neljännen soololevynsä. Purkitusprosessi on ollut huolellinen, ja se kuuluu soundin puhtaudessa. Soitostakin kuultaa ammattimaisuus, hienoista jazzpianismiakin kuullaan. Mehän tiedämme, että mikä tahansa musiikki paranee, kun sekoittaa mukaan jazzia.
Harmillista vain, että levyn julkaisuajankohta ei ole paras mahdollinen. Piiseistä kun tulee mieleen vuoden päivät listalla keikkunut Anssi Kela. Ote on aavistuksen verran popimpaa, ja pahimmat angstit on jätetty pois, sillä pitäähän sitä nyt radiosoittoakin jonkin verran saada. On kuitenkin hyvä tietää, että jos Anssi-pojallemme sattuisi jotain pahaa, niin meillä on varalla tämmöinen sovinnaisempi kinnunen.
Niin, ja ne piisit? Hyvässä kappaleessahan pitää olla koukkuja, siitä lienevät kaikki samaa mieltä. Koukkujen tekoa ei välttämättä opi Sibelius-akatemioissa eikä Arabian Pop/Jazz-opistoissa. Koukut oppii korkeintaan kuuntelemalla, tai sitten niiden luomisen taito on veressä. Mielestäni Kinnusella ei ole koukkuja -tai edes omaa soundia- ainakaan tämän levyn kappaleissa, mistä seurauksena on suht pitkäpiimäinen kokonaisuus konekomppisätkätyksineen ja pahimmillaan janosvalmus-tasoa olevine lyriikoineen. Kinnusen ääni on kuin Kari Peitsamon tietokonenörttiveljellä, mikä taas voi olla hyvä tai huono asia kuulijasta riippuen. Parhaimmillaan piiseistä löytää suht luontevaa kuustos-simojoki - riparisointia, mutta ennemmin tai myöhemmin tulee sitten se viimeinen raita, Rakasta mua - piisin remix, joka on… öh…välttävä.
Kovin on nyt vaikea löytää mahdollisimman poliittisia kiertoilmauksia negatiivisille adjektiiveille, tyyliin “kehityskelpoinen”, “mukava” tai “ei täysin vailla ansioita”.
“Mikä on tämä oikeus? Kun mopen rinnan alla sykkii hakaristi, Hassanhan on nisti”.
Who the fuck is Hassan?
Kommenttien keskiarvo:
Karjalainen
Basisti Jussi Kinnunen on tehnyt monen sortin musiikkia, monen sortin yhtyeissä. Kinnunen on silloin tällöin noussut omalla musiikillaan takarivistä eturiviin. Hassisen Koneen ja Freukkareiden entiseltä muusikolta ovat irronneet luontevasti niin juomalaulut kuin kauniit balladitkin.
Uudella Musta poppi -levyllään Jussi Kinnunen on jälleen lähellä ihmistä. Kinnunen laulaa koskettavasti rakkaudesta, isyydestä ja yleensä elämästä. Tarinat ovat kuin suoraan television hetkeksi sulkeneen valveutuneen perheen nojatuolikeskustelusta. Tarinat ovat toisaalta mustia, mutta kuitenkin myös lohdullisia.
Mustaa poppia voidaan hyvällä syyllä pitää Kinnusen parhaana omana levynä. Se on ehjä kokonaisuus. Siinä toimii paitsi Ville Riipan koneilla vahvistama pelkistetyn yksinkertainen Kinnusen säveltämä musiikki, myös Kinnusen ymmärrettävästi kertovat sanat. Esimerkiksi Kinnusen biisi Isä kertoo hienosti ja koruttomasti isän ja pojan suhteesta. Tältä kaukaloreuna-pohjalta asiaa on käsitelty lehtien yleisönosastoilla ja psykologisissa keskusteluissa, mutta harvemmin äänilevyillä, ei ainakaan Suomessa.
Albumin ensimmäisen biisin Tämä aika kertosäe Niin kaunis on taivas/ Niin kaunis on maailma juu on jollain lailla niin tuttu säveleltään sekä sanoiltaan, mutta tälläkin kertaa se toimii. Tämä kala pääsi karkuun taas on kuin Lou Reediä, mutta ei hänkään huono esimerkki lauluntekijänä ole.
Ex-joensuulainen basisti on niin monta kertaa joutunut työskentelemään muusikkona taka-alalla. Tämän levyn soisi jo muuttavan Kinnusen kurssin.