• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

The Motorhomes: The Long Distance Runner

Epic

Ensikosketukseni ruotsalaisbändi the Motorhomesiin sain Upteekin tai Marginaalin kautta muutama vuosi sitten. Siellä biisit kuulostivat yksinään ihan hyvältä. Nyt käsillä on kakkoslevy The Long Distance Runner. Jos tämänkin kuulisi biisi kerrallaan radiosta, niin ehkä kiinnostus säilyisi hieman paremmin. Oikeastaan en edes ole niin paljon pettynyt tähän levyyn kuin olen hämmentynyt.

Ykkössinkku The Manin alku vie drum'n'bass-bileisiin. Kunpa siellä voisi pysyä. Biisi on sinänsä ihan mukavaa radiohuttua, mutta jos aiemmin kuvittelin Motorhomesin kulkevan edes joiltain osin omia latujaan, niin nyt illuusio on kyllä pahemman kerran rikki. Biisit eivät oikeastaan ole tyhjänpäiväisiäkään (sanoinhan, että olen hämmentynyt), vaan tyhjäpäisiä. Sävellykset ovat kovin köykäisiä, lyriikat aivan käsittämätöntä sontaa ja soundimaailma ensisijaisesti lainattu. Tässä on vähän samaa fiilistä kuin Rasmuksen viime levyssä, jolla hieman ärsyttävältä mutta kovasti munaisalta kakaralaumalta oli Ruotsissa viety kikit pois eri tehokkaasti. Kysymys kuuluukin: miksi tämä bändi on?

Jos joskus viisi vuotta sitten oli suomalaiselta bändiltä fiksu idea lähteä Ruotsiin purkittamaan levyä, niin näinä päivinä oma koti saattaa sittenkin olla parempi vaihtoehto, siksi sieluttomalta länsinaapurien tuotanto tuntuu. The Long Distance Runner saattaa kuulostaa siistiltä, tyylikkäältä ja puhtaalta, mutta sitä on vaikea kuvailla jännittäväksi, oikeaksi tai rehelliseksi. Se kuulostaa ruotsalaiselta popmusiikilta, joka näinä päivinä tahtoo olla yhtä jännittävää kuin Volvo. Tämän levyn perusteella The Motorhomes vaikuttaa varsin anonyymilta, olemattomalta bändiltä. Olisi paikallaan tehdä pari oikeasti hyvää biisiä vaikka ihan itse kysymättä levy-yhtiön sediltä mitään ja miettiä ihan kaveriporukassa mahdollisia toteutustapoja. Yhdellä radiokelpoisella sinkulla ja sliipatulla levyllä komeillaan ehkä listoilla viikko, pari. Kesällä en muista edes kuulleeni tätä levyä.

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 05.09.2002:

Pisteet:

hienoinen pettymys, loistavan ekan levyn jälkeen…

orava kommentoi 30.09.2004:

Pisteet:

Tältä tuntui, kun kuuntelin levyä ensimmäistä kertaa: Matkustan johonkin ihmeelliseen paikkaan, jossa tapaan nämä otukset, jotka eivät koskaan nuku, ja joiden kanssa minun kuuluisi juosta. Siellä koen outoja hetkiä, välillä tuntuu kuin olisin avaruudessa... I wanna make you sing -kappaleen kohdalla nousin varmasti lattiasta. Se on niin upea. Psalm kosketti ja herkistelyä jatkui Go! -biisiin saakka. Siinä vaiheessa on jokaisen pakko hypätä sohvan perukoilta tanssimaan ja riehumaan ja laulamaan mukana. The End on hyvä lopetusbiisi, joka luo sellaisen mielikuvan, kuin yhtäkkiä heräisi transsista ja tajuaisi, että tämähän olikin vain levy. "You damn liars, you left me behind!" Musiikki aivan kuin olisi lähtenyt omia aikojaan jatkamaan matkaansa, kun taas kuuntelija ei enää pääse mukaan. Kuuntelija voi nähdä sielunsa silmin, kuinka juna, johon musiikki hyppäsi, menee jossain kaukana...

Kunnon poppisbändi. Hyväntuulinen ja sopii minunlaisen teinitytön huoneessa mellastavaksi musiikiksi. Sanoitukset olivat aika simppelit, mutta sympaattiset. Edellisen levyn sanat olivat astetta paremmat, mutta musiikki muuten oli tässä levyssä tarttuvampaa.

Levy aivan hämmensi minut. Rakastuin laulajan ääneen ja kappaleet saivat minut todellakin lentämään. Inspiroidun piirtämään muutamasta biisistä kuviakin. Suosittelen esimerkiksi junassa matkustavien musiikiksi tai onnellisuuskohtauksien hyppimispomppimismusiikiksi.