Goodnight Monsters: The Brain That Wouldn’t Die
Julkaistu: 21.01.2006
Arvostelija: Otto Kylmälä
Bone Voyage
Turusta nousevan Goodnight Monstersin esikoislevy The Brain That Wouldn’t Die on siitä erikoinen tapaus, että mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä huonommalta se kuulostaa. Goodnight Monsters eli Matti Jasu ja Valtteri Virtanen ovat tehneet olohuoneessaan levyn, joka kuulostaa erittäin keskeneräiseltä. Toivonpa vaan etteivät herrat käytä olohuonestudiotaan tekosyynä keskeneräisyyteen, sillä Beta Band teki omassaan taidetta ja historiaa.
Levy on pitkälti tasapaksua ja puuduttavaa analogista rämpytystä. Myöskään monissa kohdissa herrojen Jasu ja Virtanen soittotaito on hyvin kyseenalainen. Tasaista rytmiä ei löydy millään ja paikoittain levy kuulostaa 14-vuotiaiden poikien bänditreeneiltä. Lisäksi jos ei osata laulaa korkealta, niin ei lauleta. Sitä ei voi kiertää vain laulamalla hennosti ja hieman käheämmällä äänellä.
Levy yrittää olla naivistisilla lyriikoillaan hauska ja herttainen, mutta lopputulos on tylsääkin tylsempi. Pupujussien ja pehmolelujen estetiikka ei ainakaan allekirjoittaneeseen pure niin täysillä kuin olisi voinut. Levylle olisi kaivannut hieman enemmän särmää, soittotaitoa ja ammattimaisuutta.
Ilmeisesti kaikelle kuitenkin on tilausta, sillä kappale 20 Fingers 20 Toes on lisensoitu elokuvaan ja japanilaiset levymerkit ovat osoittaneet kiinnostustaan levyä kohtaan. Antakaa minulle minä päivänä tahansa Ben Foldsin soittotaito ja naivistiset lyriikat, joissa selluliitti–sanaa venytetään, koska se ei rimmaa tai Badly Drawn Boy hänen kokonaisuuden tajunsa vuoksi, niin olen onnellinen. Toivotan pojille kuitenkin paljon onnea Japaniin!
Goodnight Monsters
Turkulaisten Matti Jasun ja Valtteri Virtasen johtama yhtye soittaa iloista säröpoppia sympaattisesti.
Kotisivut: www.goodnightmonsters.com
(Päivitetty 26.10.2008)
Kommenttien keskiarvo:
satun omistamaan kyseisen levyn ja minusta se on varsin virkistävä tuttavuus. olen erimieltä siitä, että jos ei osaa laulaa, soittaa tms. ei pitäisi musisoida ollenkaan. minusta kaikilla on oikeus musiikkiin. sitäpaitsi - ei ne laulut levyllä nyt niin huonoja ole. ja pitäisikö myös flaming lipsin näin ollen välttää korkeita säveliä laulumelodioissaan?
no, mielipideasioita mutta minusta noin jyrkkä kanta ammattimaisuuden puolesta on hieman pelottava, arvon herra kylmälä.
On totta että Goodnight Monstersin levy on vielä varsin raakaa tavaraa, mutta hyviäkin hetkiä löytyy, esim. I Was A Teenage Soldier
tarkoitin vain että wayne coynellakin välillä menee laulu aika ohueksi ylärekisterissä operoidessa. meinasin että pitäisiköhän hänenkin sitten olla laulamatta korkealta. enemmän puhuin ihan yleisesti siitä, ettei musiikkia nyt mielestäni voi ajatella noin että jos ei ole ammattimainen tai superosaava niin ei sais tehdä. eli en mitenkään lähtenyt vertaamaan tai oikeastaan ees puhunu goodnite monstersista vaan ihan yleisesti vaan. lips oli esimerkki.
peace out kaikille! :)
Musiikki kuuluu tästäkin huolimatta kaikille koulutuksesta huolimatta. Parhaana ja klassisimpana esimerkkinä toimii tietenkin punk. Ammattitaito puuttuu täysin, mutta kyseisessä genressä se on pikemminkin sääntö, ja silti sanoma ja energia välittyvät hyvin. Tämän levyn kohdalla niin ei taas ollut. Levyllä oli soitettu heikosti moneen otteeseen, mutta sitä ei oltu kompensoitu millään muulla, kuten vaikkapa energisyydellä tai vahvoilla sanoituksilla. Joten minun mielestäni kokonaisuus oli näin ollen aika heikko, vaikka oli siellä muutama uudelleen kuunneltavakin biisi.
"The brain that wouldn´t die" sisältää myös useita kourallisia kelpo melodioita ilman turhia soittotaidon maksimaalista näyttöä, jotka yhdessä tuovat levyyn miellyttävän pirteän huumorivivahteen, jota ilman ei yksikään levy nouse top 10 listalleni. Tästä toinen hatunnosto.
Levyllä saattaa toki lyyriseen puoleen keskittyvä kuuntelija kuulla joitain jokseenkin keskinkertaisia sanoituksia. En kuitenkaan usko, että Goodnight Monsters pyrkii debyytillään tuomaan viestiään kuuntelijalle laulettujen sanojen tarkoituksen muodossa. Lähinnä luulen levyn olevan vastaisku mainstream-tuutista tulevaa musiikkimateriaalia vastaan. Levy kuulostaa aidosti ihmisten tekemältä, eikä siihen ole sotkettu tuottamisen kaupallista hajua. Tämä levy luo mielestäni omalaatuisuudellaan uskoa ensimmäisiä kitarasointujaan nypläävän pikkurokkarinkin tulevaisuuteen. Tämän palkitsen kolmannella hatunnostolla.
Tietynlaista kokonaisuuden hallintaa toivoisin kuitenkin kuulevani hieman enemmän tulevilla äänitteillä, joita jään innolla odottamaan.
omaperäisyyttä löytyy sopivasti, joten eipä huku massaan.
Tyypit on soittanut ilmeisesti jo monii vuosia, joten nyt lo-fi on siis tyylikysymys. eikä taidon puutetta..
lippu korkialla!