• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Kumma.: Puuttuva punainen lanka

Kumma

Vuonna 2002 Jokelassa perustettu kolmimiehinen Kumma. liikkuu tällä massiivisella semi-omakustanteisella tuplalevyllään pienessä määrin kasibittielektron parissa. Pääasiassa soitossa kaikaa kuitenkin vahvasti Sur-rurin mieleen nostava vino punk. Etenkin Ville Porspakan huutoon yltävä äänenkäyttö nostaa mielikuvia Sur-rurin Ville Vuorenmaasta. Levyn soundit ovat melko haperot ja tuhnut, mikä tällaisessa kiivaassa rytkeessä ei oikeastaan ole mikään hirveä miinus. Ja nähtävästi jos yhdellä mikillä on äänitelty, niin mitä voi odottaa... Sur-ruriin verrattuna Kumman soitto on ehkä hiukan kiivaampaa ratsastusta, vaikka samalla lailla vinosti nojataan.

Vaikka levy jakautuu kolmeen näytökseen (joista kaksi ensimmäisellä levyllä), ei näytöksissä hirveästi vaihdella tyyliä tai tunnelmaa. Ensimmäisen yhdeksän biisin näytöksen ”jakeista” rauhallisemmin ja melodisemmin kaahaava Hidas, kiivas rytkytys Julmia jumalia ja akustisempi Nälkä kasvaa syödessä toimivat parhaiten. Tuo akustisempi fiilistely pukee myös edellisiä biisejä komppaavaa Porkkanaa, vaikka hommassa maistuukin hivenen jopa Apulanta. Onko tuo nyt sitten hyvä vai huono asia...

Toinen näytös jatkaa akustisella linjalla pienen hetken, mutta lähtee sitten Nopean tahtiin sähköisempään mätkeeseen. Kun biisimateriaalia kuuntelee, tulee miettineeksi että kolmikko saisi tästä kolmenkymmenen biisin kokonaisuudesta tiivistettyä melko helposti tuollaisen kymmenen biisin kokonaisuuden, jossa olisi edelleen yhtyeen vahvuudet mukana, mutta mahdolliselta turhautumiselta vältyttäisiin. Sen verran paljon samoissa jutuissa homma nimittäin pyörii ja samoja juttuja rullataan useammassa biisissä. Toinen kritisoitava seikka on sitten biisien ideat – Kumman luovuus ei oikein tahdo kukkia sen nopeasti läpikäydyn perusjutun ylle, eikä valtaosalla biiseistä ole edes Sur-rurin tasoista tarttuvuutta. Nälkä kasvaa syödessä –kappaleen kakkososan kaltaista ”rauhaa” – harmoniaa – on levyllä liian vähän.

Kolmosnäytöksen eli kakkoslevyn elektroninen avaus liikkuu vahvasti Aavikon maailmassa, mutta nyrjähtäneen punkin pariin siirrytään ripeästi. Sitten levy tuntuukin toistavan aika pitkälti edellisten näytösten kaavoja. Yksi uusi johde on hivenen metallisempi hardcore, jota ei lopulta kuulla paljoa. Eli vaikka aika kummaa on, niin ei kuitenkaan sen kummempaa.

Kommenttien keskiarvo:

vppakka kommentoi 20.12.2006:

Pisteet:

voi, voi. täällä sitä morkataan sur-rurin lisäksi jopa apulantaa vertaamalla kummaa kyseisiin yhtyeisiin. ei lahjoja ilkalle tänä vuonna. kaksi tähteä on aivan liian paljon näin surkeasta musiikista, jota edes medeian bully-team ei vaivaudu haukkumaan... ja se on paljon se.

"...jos yhdellä mikillä on äänitelty...", voi, voi, ilkka... myönnettäköön, että soundit ovat levyllä hyvinkin tuhnuiset (toki huonompiakin olen kuullut), mutta luulisi vähänkin musiikkimaailmaan perehtyneen erottavan, milloin on käytetty useampaa mikkiä esimerkiksi hieman rumpusoundeihin keskittymällä. ero on melko helposti huomattavissa esimerkiksi rumpujen stereokuvasta ja jopa niinkin vähän erotellusta äänenlaadusta, mihin tällä levyllä on ylletty. arvioijan sisälukutaito lienee olevan harjoituksen tarpeessa, sillä tuo yhden mikin repäisy on varmaankin tullut huolimattomasti luettua kumman kotisivuilta väärän levyn kommenteista. kuuntelemiseen tuskin on käytetty sen enempää aikaa... muuten levy olisi varmaankin saanut korkeintaan ansaitsemansa puoli tähteä.

tuplalevyn tekemiseen kommentoin sen verran, että kumma tuskin pyrkii pyytämällään neljällä eurolla lyömään rahoiksi tällä julkaisulla. todennäköisesti tästä syystä ei myöskään levyllä ole pyritty kompromisseihin saati mietitty, mikä olisi enemmistön mielestä se kaikista miellyttävin ratkaisu. kumma käsittääkseni aikoo levyttää jatkossakin kaiken materiaalinsa sensuroimatta, mikä johtaa melkoiseen kappaleiden paljouteen ja varsinkin kumman tapauksessa viisujen puuroutumisen samaksi harmaaksi massaksi. sen sijaan, että tällaisessa tilanteessa lähdettäisiin tekemään system of a downeja tai antti tuiskuja, on nauhoitettu materiaali pakattu yksiin kansiin ja myyty halvalla halukkaille. tämähän on fiksua jo pelkästään kansimateriaalien säästämisen kannalta. lienee kuuntelijan oma asia opetella ahmimaan musiikkia semmoisissa annoksissa, että pystyy sitä nautinnolla nielemään.

muusikoiden asenne tehdä musiikkia lähinnä itselleen ja samalla myydä sitä yleisölle on kaksiteräinen miekka. saa nähdä, miten tässä käy.

walbu kommentoi 20.12.2006:

Pisteet:

hyvä palaute. noista teknisistä seikoista meitsi ei kyllä ihan rehellisesti hirveästi tiedä eikä kiinnostakaan tietää. ja jos tulee apulanta mieleen, niin sit tulee. eipä siitä darinistakaan aina tahdo irti päästä, vaikkei vapaaehtoisesti kuuntelisikaan.

pisteitä olen muistaakseni noinkin paljon pistänyt juuri tuosta kumartelemattomasta tavasta tuutata levylle juuri niin paljon ja niin erilaista tavaraa, kuin halutaan. toki sen lisäksi, että musiikki ei ollut täysin vailla ajatusta. aikaa ei varmasti ole ollut perehtyä kokonaisuuteen viimeisen päälle kattavasti, silti luulisin että aika samoilla linjoilla olisin vielä sadankin kuuntelun jälkeen.