Papa Reino: Hiljaiset hautajaiset

Filosofiaa on se vaan

Joskus perusjutut riitt�v�t ja kaikki olennainen saadaan kasaan trimmaamalla, sek� oksimalla musiikki s��li� tuntematta aina alkurunkoonsa asti. Kuten vaikka Papa Reinon tapauksessa. �Mustan merkin leimaama blues-mystikko� seisoo saatekirjeen ylimm�ll� rivill� ja ensimm�inen reaktioni oli osapuilleen luokkaa: ihan oikeasti?

Kyll�, ihan oikeasti. Papa Reino antaa s�hk�kitaran soida, s�r�� ajetaan my�s vokaaleihin ja sen kummempia temppuja ei tarvita. Mies ja kitara, mahdollisesti jopa sikarilaatikkokitara, sek� tietysti sielua korventava palo. Takaa voidaan hakata v�lill� hiukan tahtia jostain pellinpalasta, mutta olennainen l�ytyy yhden valokeilan alta. N�iss� teksteiss� elo on kroonista yl�m�keen luistelua ja kaiken merkityksett�myyden pohdintaa, mutta vaikka kuinka tulee turpaan, niin aina vain ry�mit��n eteenp�in. Eteenp�in ja kohti � jotain. Ken tiet��, mit� lopulta siell� suurimman verhon takana odottaa, mutta alkubluesin voimilla Papa Reino pakottaa ruuhtaan syvemm�lle kohti delta bluesin alkul�hteit�.

Kaksi sinkkua, eli Voi Luoja! ja Ei mit��n, heitet��n heti alussa tuleen. Mainiot ja toimivat numerot ajavat sielua vimmalla kohti reunaa ja etenkin ensinn� mainittu hieroo tuttavuutta jopa bluesrockin kanssa, tosin v�h�eleisesti. Mit� olemme, vai olemmeko mit��n muuta kuin varjoja ja tuhkaa? K�rsimys ei ole tiedossa, vaan varmuuden puuttumisessa, ikuisissa ep�ilysten varjoissa el�misess�. Hiljaiset hautajaiset voisivat sent��n tuoda edes rahdun arvokkuutta loppuun, kuten nimibiisi ymm�rt��kseni pohtii.

Alkubluesin osia kieritell��n niin yl�- kuin alam�kiin ja ikuinen kierto se jatkuu vain, rakkikoirien r�ksytt�ess� ja haaveiden h�ilyess� horisontissa kangastusten tavoin. Ei ei ei summaa h�nt��ns� jahtaavan filosofoinnin muutamaan tiukkaan lauseeseen, joissa annetaan avaimet eri oviin � kuulija saa itse p��tt��, mihin niist� koittaa ruosteisia k�ppyr�it� sovitella. Onni ja onnettomuus, synti ja lankeemus, ehk� jopa hetkitt�in pilvien v�list� pilkist�v� toivon s�de, n�it� kaikkia rullaillaan bluesin soidessa, ukon ulvoessa ja nuottien raapiessa arkun kantta.

Aidon ja alkuper�isen blues-ukon tavoin Papa Reino on yht��lt� kaikkitiet�v� saarnamies ja toisena hetken� taas sielunsa ep�ilysten riivaama karitsa, joka ei edes tied� mihin laumaan kuuluu. Pehme�mpi Lintuseni silitt�� sent��n aikansa my�t�karvaan ja Kohtuulliset l�ksi�iset on suorastaan armelias p��t�s taipaleelle, jolla okaat ja piikit raapivat muutoin alati kylki�. Hiki nousee otsalle, kurkkua kuivaa ja sisint� kirist�� � eli toimii.