Kirsikkapuu: Kirsikkapuu ja kaikki

Minna Records

Debytoiva Kirsikkapuu on rock-yhtye, jonka musiikissa vinksahtaneisuus on normi ja arvaamattomuus hyve. Tai näin olen tulkinnut kuulemaani, kun olen yrittänyt päästä sisään Kirsikkapuu ja kaikki -albumin peilitalon salaisuuksiin. Raskaasti rajatun fyysisen painoksen kaikki kannet ovat uniikkeja maalauksia, mikä korostaa niin tarinan kuin albumin ainutlaatuisuutta fyysisessä maailmassamme.

Kun saatesanoissa puhutaan runoudesta kannattaa huomio kiinnittää korostetusti lyriikoihin. Tällä saralla satunnaisella kuulijalla pitääkin kiirettä, sillä tekstit ovat kovin kerroksellisia, toisiinsa viittailevia ja selvästi kivuliaista ensikäden kokemuksista syntyneitä. Yhtye on rakentunut laulaja-lauluntekijä-lavarunoilija Aatos Ketvelen kirjoittaman materiaalin ympärille, eikä nyt säästellä sydäntä ja sielun saloja.

Kirsikkapuu ja kaikki on ehdottomasti teema-albumi, jonka runko kasvaa folkahtavasta poprockista, jota voisi kutsua kokeelliseksikin. Puhaltimia, viulua, perinteisempiä bändisoittimia. Ei mitään isoja sähköisiä äänivalleja, vaan ennemminkin luomua ja analogista. Erolevyt ovat usein armottomia ja mm. Kaikki mitä on -raita pistää kiistatta ihon alle. Pitkän yksinpuhelun kohteena ei ole peili, vaan toinen – hän, joka joskus oli kaikki, ja kaikkihan on muuttunut, kaatunut, kaadettu.

Kirsikkapuu on yhtye, mutta se on ymmärtääkseni myös vertaus koko tarinasta. Kirsikkapuu on kaikki, sen oksien alla koko tarina käydään läpi, sen kukat ja hedelmät ovat symboleja. Ja kun Kirsikkapuu kaatuu, on kaikki lopullisesti ohi – ainakin tuon yhden, tietyn puun kohdalla. Viulu soi suruisana, kuten vain voi. Hedelmät homehtuu on rumankaunis kuvaus, jossa tunteet vertautuvat mädän tuoksuun. Vaimea poprock keinuu painajaisten valssin tavoin, eivätkä sanat suo rauhaa.

Toiseen suuntaan tempoo albumin keskellä oleva kappalepari. Olen rakastunut taas! tarrautuu kouristuksenomaisesti onnen riekaleista kiinni, jos vaikka rakkauteen voisi vaihtaa patterit, tai sen voisi päivittää toimivaan versioon. Meillä on kaikki jatkaa epätoivoista vakuuttelua, että kyllä tässä on kaikki yhä hanskassa. Nopeasti käynnistyvä biisi on alkuun nousujohteinen, mutta syöveri odottaa tämänkin kaaren päässä.

Näin ehdottoman ja tinkimättömän muodon edessä on vaikea pitää katsetta terävänä, ja sanoissa on voimaa. Sitä en lähde kiistämään. Albumin ehdottomuus työntää vain allekirjoittanutta niin kovin käsin, ettei levyyn synny suhdetta. Toinen ongelma on mielestäni sanojen voima, joka ei anna musiikille juuri muita mahdollisuuksia, kuin reagoida ja heijastaa kuultua. Taatusti tarpeellinen albumi silti tekijälleen, sekä varmasti monelle samoissa syövereissä kieppuvalle.