Ne on Ne: Musiikkia kuuntelijoille

Omakustanne

Ne on Ne. Onko tuo loistava otsikko bändille, vai nokkeluuteensa kompastuva sanaleikki? En ole vieläkään täysin varma, mutta sen sijaan ryhmän debyyttialbumi on jo ehtinyt vakuuttaa lempeillä kappaleillaan ja muuntumiskykyisellä soundillaan. Soulahtavan suomipopin ja puolifunkkaavan folkiskelmän viidoissa on liikkumatilaa, kun kiire ei paina ja prässi on pois päältä.

Eikä sormi mene suuhun kunnianhimoisempienkin sovitusten ja ratkaisujen edessä. Tampereen seudulta ponnistava kahdeksanhenkinen orkesteri osaakin asiansa ja kokoonpanosta löytyy tuttuja moniosaajia monista muista yhtyeistä, mutta en lähde tiputtelemaan tässä nyt sen kummempia nimiä, koska silloin fokus lipsuisi pois itse asiasta: Musiikkia kuuntelijoille -albumista.

Rento leppoisuus, joka ei kuitenkaan ole laiskuutta, nostaa Samassa sumussa -kappaleen valokeiloihin kuin huomaamatta. Periaatteessa mitään uutta ei tuoda mukaan, vaan silti huilun ja taustalle sopuisasti asettuvien perkussioiden värittämä kitarapoppis uhkuu elinvoimaa. Ankkuriksi tylysti sysätty Ihmisyys ja ihmiskunta on kirjoissani aito protestilaulu, joka kasvaa alun puoliultrabra-uhkakuvista joksikin paljon komeammaksi ja ansiokkaammaksi. Folkahtavalla popillakin voidaan vielä käsitellä asioita tuorein ja haastavin kulmin, kunhan vain uskallusta riittää ja näkemystä löytyy.

Eikä siinä vielä kaikki, tietenkään. Iskelmäkin voi olla mahdollisuus, minkä Suruni aiheet osoittaa toteen lievästi hakkaavalla kulullaan. Joku huomautti sivusta Tehosekoittimen tekemiset ja niistä vaikuttumiset, vaan mihin Teharikaan perusti tekemistään kuin nimenomaan niihin 70-luvun Finnhits-kokoelmiin, jotka muovasivat – ja muovaavat kaiketi edelleen – suomalaista musiikkikenttää. Ne on Ne ei peittele juuriaan, eikä edes satunnaisia laahausjälkiä ja iskemiä keulassa, mutta kaikesta on pyritty luomaan uutta ja omaa.

Aivan jokainen luku ei esikoisella vielä vakuuta. Meneekö Laulu tunteista jo kenties liian pitkälle pohtiessaan tunteiden vaikeutta, vai onko tuo sopivasti Nick Cavesta ja rautalangasta heijastuspintaa hakeva tutkielma nerokas siirto musiikkihistorian alati muuntuvalla shakkilaudalla? Jokainen tehköön omat päätelmänsä, mutta mielestäni bändillä on käsissään jotain ainutlaatuista sekä kehittämisen arvoista.

Eikä maailma suinkaan rajoitu kylmille rannoillemme, vaan maailma on laaja. Miltä tuntuu, kun sydän on täysi? nojaa hiukan Khruangbininkin mieleen tuovaan bassolinjaan ja öisen saksofonin koristelema Jotain ilmassa tuo kaukaisia aromeja muassaan. Esikoinen on aina esikoinen, joten jäädään innolla odottamaan jatkoa.