Karhumies: Riimejä ja rimminkiä

Omakustanne

Saako – ja pitääkö, tai oikeammin täytyykö – ruma sana sanoa niin kuin se on? Tuota herkkää ja arkaa aihetta pohdin moneen otteeseen ja eri kanteilta, kun Karhumiehen soolodebyyttialbumin elämänmakuiset ja joskus melko tikkuisetkin raidat tulivat hiljalleen tutuiksi. Alkuvuodesta vastaan tuli jo Karhumiehen roisi Peräpukama-sinkku, joten tiesin osapuilleen mitä tuleman pitää, mutta taisin sittenkin hiukan yllättyä.

Karhumies ei siis tuhmia sanoja ja ronskeja lyyrisiä tilanteita väistele, jos nyt parhaimmat puolet löytyvätkin mielestäni enemmän musiikin kuin tekstien saralta. Kyseinen sinkkukipale toi aikoinaan mieleen mm. nimet Leevi and the Leavings ja Mellencamp, mikä korostaa musiikin monitahoisuutta ja suoranaista ristiinvetoa. Kitararockin kyljessä on halki kiekon niin melodista mandoliinia, stemmalaulua, kuin toisinaan myös melopunkahtavaa sivumakua.

Laulu on usein enemmän lausuntaa kuin mitään tenoritulkintaa, saati edes marttisyrjämäistä vääntöä, koskettimetkin saavat ulvoa sivulla ja ska’n rytmi voi tuoda väriä tuosta vain mukaan, jos moista kaivataan. Sääntöjä ei tunnu sen enempää olevan ja sinkuille on saatu noukittua parhaita paloja levystä. Ja toisaalta onneksi ihan kaikki sinkkuja – kuten sitä ’lastenlaulua’ – ei ole otettu mukaan levylle. Sinkut ovat kuitenkin sinkkuja ja pitkäsoittomitassa Karhumies on huomattavasti kovemmassa testissä.

Riimejä ja rimminkiä on yhtäältä rohkea teko, sillä nämä ”muille bändeille kelpaamattomat kappaleet” eivät ole mitään helppoja kipaleita esittää minkään otsikon alla. Periaatteessa melodiat ja rakenteet toistavat usein pitkälti suomenkielisestä poprockista tuttuja uria, mutta lyriikoiden puolella Karhumies alittaa Juicen riman härskisti ja lyö toisaalta pallonsa useaan otteeseen jopa Göstan kentästä leveäksi. Eikä yksikään mailan heilautus taida tapahtua vahingossa, joten voiko lopputulema perustella välineiden käytön?

Tuohonkaan on vaikea antaa suoraa ja simppeliä vastausta. Kakkapiina Teneriffalla on kova testi, vaikka jouhevasti jolkottava biisi onkin rakenteensa puolesta A-luokkaa. Kahlittuna kertoo puolestaan toisenlaisesta rakkaudesta, josta jokainen ei välttämättä haluaisi edes kuulla, mutta minkäs teet: Karhumies kertoo sydäntään kaivertavista asioista tavoillaan. Ja arvaattekin varmaan mitä vedetään, kun Mä vedän vaan. Niinpä niin, huoh.

Onneksi rasvaisuusprosentti pysyy osassa raitoja paremmin kurissa ja kuulija saa itse päättää, että mitä vetäminen, hyppääminen, työntäminen ja tempominen joissain tilanteissa tarkoittaa. Mutta suuressa kuvassa ja isommassa mittakaavassa: tätä levyä ei kannata halinallea kaipaaville nassikoille soittaa. Isommat karvakkaat voivat sen sijaan löytää Karhumiehestä kaverin ja onhan Ankkulinappi loistava linkki Peitsamon versumiin.